Vaikka mummo ja ukkovaari olivat jo levolla, juoksivat lapset yhtäkaikki heidän makuuhuoneesensa.
"Eno Kasperi on tullut", sanoivat lapset sinne päästyänsä, hengittäen raskaasti.
"Jumalani! Mitä puhutte lapset?" sanoi mummo, joka ei vielä ollut nukkunut.
"Eno Kasperi on tullut", vakuuttivat lapset, "isä ja eno syleilivät tuvassa toisiansa ja äitikin meni sinne."
Mummosta tuntui lasten puhe niin todenmukaiselta, että hän nousi ylös vuoteeltansa, pani hameen päällensä ja lähti tupaan; ukkovaari vaan ei liikkunut paikaltakaan, vaikka hänkin oli valveella!
Kun emäntä tuli tupaan, olivat vielä Iikka ja Kasperi kiinni toisissansa, itkeä tihistämässä.
Kun Kasperi näki sisarensa tulevan, heitti hän Iikan irti ja riensi
Annin syliin ja taivaan nimessä rukoili häneltä anteeksi antoa.
"Jumalani! Sinä se olitkin, veljeni Kasperi! Luulin sinua oudoksi, köyhäksi muukalaiseksi, ja pyydän sinulta anteeksi erehdykseni", sanoi Anni liikutettuna.
"Köyhääkin köyhempi, muukalaistakin muukalaisempi, kurjaakin kurjempi on onneton veljesi, rakas sisareni."
"Voi rakas veljeni! Siinä on kyllä, kun olemme sinut saaneet jälleen lapsuuden kotiin, ja menneistä ajoista emme muistele milloinkaan; ne kätkemme unhotuksen synkkään hämärään. Koe nyt rauhoittaa itseäsi ja tunteitasi, sillä äiti on kohta täällä, ja kun hän näkee sinut tuossa mielen tilassa niin se ei tee hyvää hänen heikolle terveydellensä."