Tieto tuosta tuhlaaja-pojan kotiin tulosta levisi pian ympäri kylää ja usea tuli katsomaan entistä Kasperia. Tyynenä kesti eno Kasperi kaikki uteliasten utelemiset ja katselemiset, eikä hän tekeytynyt heille paremmaksi, puhtaammaksi, kuin olikaan; sillä hän tunsi sydämessään, että hän oli saanut oikein pahain tekoinsa jälkeen.
Ensi aikoina ei eno Kasperi voinut eikä jaksanut mitään toimitella, mutta aikojen kuluttua rupesi hän itsestänsä tekemään talon työtä. Ukkovaarin sydän ei heltynyt poikaansa kohden sen pehmeämmäksi; vaan hän meni poikansa sivu vastaan tullessa taikka muutoin kohdatessa, niinkuin ei häntä olisi näkevinänsäkään! Se teki eno Kasperin sydämelle kipeää.
Eno Kasperi olisi hyvin viihtynyt Niemimäkelässä, entisessä lapsuuden kodissaan, sillä kaikki rakastivat ja säälivät häntä, ja lapset iltaisin kieppuivat hänen polvillaan ja silittelivät hänen päätänsä ja kasvojansa, samalla puhellen viattomia lasten puheitansa, joiden seassa oli usein: "Ettehän, eno, mene milloinkaan meiltä pois?" Kaikkihan tuo oli hyvin, vaan tuo isän kylmyys ja anteeksi-antamattomuus rupesi taas kovin rasittamaan hänen sydäntänsä.
"Isän tylyys rasittaa kovin mieltäni", sanoi eno Kasperi erään kerran
Iikalle.
"Ehkä hän nyt jo käypi sovintoon kanssasi", sanoi Iikka.
"Sitä en usko", sanoi eno Kasperi ja huokasi raskaasti.
"Sopiipa kumminkin koettaa", sanoi Iikka. Samassa tuli ukko huoneesen.
"Ettekö te, isä, saata jo antaa anteeksi katuvaiselle ja murretulle pojallenne?" rukoili eno Kasperi ja katsoi luottavasti isäänsä silmiin.
"Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä", sanoi isä kylmästi ja meni pois, päätäänkään poikaansa päin kääntämättä.
"Voi, voi! Enkö minä sitä arvannut", sanoi eno Kasperi surullisesti.