”On kyllä”, sanoi hän.

”Mitenkä nyt tehdään?”, sanoi Sokrates; ”eiköhän täytyne meidän toiseltakin puolen otaksua samankaltaista syntymistä, vai onko tässä luonto rammaksi joutuva? Täytyykö otaksua jotakin kuolemiselle vastaavaa syntyä?”

”Täytyy kyllä”, sanoi hän.

”Mitä?”

”Eloon elpymistä.”

”Jos nyt”, jatkoi Sokrates, ”jotain elpymistä löytyy, eikö tapahdu tämä elpyminen siten, että kuolleista jälleen syntyy eläviä?”

”Varmaan.”

”Siis tulemme tälläkin tavoin yksimielisiksi siitä, että elävät syntyvät kuolleista yhtä hyvin kuin kuolleet elävistä. Mutta jos nyt näin on laita, niin silloinhan meillä onkin, niinkuin äsken arvelimme,[18] riittävä todistus siitä, että kuolleitten sielut täytymyksestä ovat jossakin olemassa, josta ne jälleen syntyvät.”

”Minusta nähden, Sokrates, on tämä välttämätön seuraus niistä, joista olimme yhtä mieltä”, sanoi hän.

XVII. ”Pidä nyt sekin silmällä, Kebes”, sanoi Sokrates, ”ett’emme ole yksimielisiksi tulleet millään väärällä tavalla, ei ainakaan minusta nähden. Sillä ell’ei toisella syntyvällä aina olisi siihen vastaava vastakohtansa, niin että kaikki kulkee ympäri ikään kuin pyörön muotoon, vaan löytyisi jonkinkaltainen vastakohdan suora syntyminen ainoastaan toisesta, mutta tästä ei enään takaisin kääntyisi eikä kierrosta tekisi,[19] niin ymmärrät, että kaikki lopuksi saisi yhden muodon ja joutuisi yhdenkaltaiseen tilaan sekä herkeäisi syntymästä.”