”Mitenkä niin?”, kysyi Kebes.
”Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tarkoitan”, vastasi Sokrates. ”Sillä jos esimerkiksi uneen vaipuminen olisi olemassa, mutta nukkumisesta syntyvä herääminen ei olisi tähän vastaamassa, niin ymmärrät, että lopuksi kaikki tekisi tuon Endymioni-sadun joutavaksi ja ett’ei koko taru olisikaan millään lailla silmiin pystyvä, koska kaikki muukin joutuisi ihan samaan tilaan kuin hänkin, nimittäin nukkumisen tilaan.[20] Ja jos kaikki toiseensa yhteentyisi eikä olisi mitään erkanemista, niin pianpa toteentuisi tuo Anaxagoraan otaksuma, että kaikki on yhtenä.[21] Samaten myös, ystäväni Kebes, jos kaikki, mikä on eloon päässyt, kuolisi, ja kuoltuansa jäisi siihen tilaan eikä jälleen elpyisi, eikö siitä ihan välttämättömästi se seuraisi, että kaikki lopuksi olisi kuolleena eikä mikään eläisi? Sillä jos elävä tosin tuosta toisesta syntyisi, mutta elävä sitten kuolisi, mitä muuta voisikaan silloin tapahtua, kuin että kaikki kuluisi loppuun ja kuolisi?”
”Eipä muuta, ei ainakaan minun nähdäkseni, Sokrates”, sanoi Kebes, ”vaan minun mielestäni puhut ihan totta.”
”Minun nähdäkseni, Kebes, onkin asian laita kerrassaan juuri näin”, sanoi hän, ”ja tämän kun tunnustamme, emme suinkaan eksy, vaan todenperästä olemassa ovat elpyminen ja elävien syntyminen kuolleista; niin ikään ovat kuolleiden sielut olemassa, ja hyvillä on olo parempi, pahoilla pahempi.”
XVIII. ”Tosiaankin”, alkoi taas Kebes sanelemaan, jos on se väite oikea, jota niin usein olet, Sokrates, meille kertonut, että, näet, meidän oppimisemme ei ole mitään muuta kuin mieleen uudestaan muistumista, niin tämänkin väitteen mukaan on meidän jossain edellisessä ajassa täytynyt oppia se, joka nyt uudestaan muistuu mieleemme. Mutta tämä olisi mahdoton, jos ei sielumme jossakin olisi olemassa ennen kuin se syntyy tähän ihmismuotoon; niin että siis tältäkin kannalta sielu näkyy olevan jotain kuolematonta.”
”Mutta”, sanoi vuorostaan Simmias, ”mitkä ovat taas näiden todistukset, Kebes? Muistuta ne mieleeni, sillä tällä erää en niitä oikein muista.”
”Tahdon mainita yhden todistuksen,” sanoi Kebes, ”jopa sangen oivankin, nimittäin, että ihmiset, kun heiltä kysytään – jos vaan, näet, taitavasti kyselee – itsestään tietävät sanoa, miten kunkin asian laita on; mutta tätäpä eivät he voisikaan tehdä, ell’ei heissä olisi tieto ja oikea käsitys. Ja jos joku heidät johtaa mittaus-opillisiin piirtiöihin taikka muihin senkaltaisiin, niin sillä hän selvimmiten osoittaa, että näin on tämän laita.”[22]
Sokrates nyt otti virkkoaksensa: ”Jos et, Simmias, tällä tavoin ole tullut vakuutetuksi, niin mietipä, voitko ajatukseemme yhtyä, jos asiata seuraavalta kannalta katsot. – Sitähän sinä epäilet, onko tuo niinkutsuttu oppiminen jälleen-muistamista.”
”Minä tuota en epäile,” sanoi Simmias, ”mutta minä olen juuri sen tarpeessa, mistä puhe on, nimittäin uudestaan-muistamisen. Ja melkeinpä minä sen johdosta, mitä Kebes koetti esiintuoda, jo uudestaan muistankin ja olen vakuutettu; mutta siitä huolimatta minä sittenkin haluaisin kuulla, millä tavalla sinä koettaisit asiata selvittää.”