”Tällä,” sanoi Sokrates. ”Me kaiketi tunnustamme, että, jos joku jotakin jälleen muistaa, hänen on täytynyt ennen se tietää?”

”Tunnustamme,” sanoi hän.

”Emmeköhän sitäkin tunnusta, että, jos tällä tavoin ihmiselle tulee jokin tieto, tämä on mieleen-muistumista? Tätä tarkoitan näin: jos joku, jotakin nähtyään taikka kuultuaan taikka muulla tavalla aistittuaan, ei ainoastaan tätä tunne, vaan myöskin tulee ajatelleeksi jotain toista, jonka tunteminen ei ole sama, vaan joku toinen, emmeköhän syyllä silloin voi sanoa, että hänen mieleensä muistui se, jota hän tuli ajatelleeksi?”

”Mitä mietit sanoa?”

”Esimerkiksi tätä: eri asioitahan on tieto ihmisestä ja tieto lyyrystä?”

”Totta kait.”

”Nythän hyvin tiedät, että kun armastajat näkevät lyyryn taikka manttelin taikka muun kappaleen, joita heidän armaimpansa tavallisesti ovat käyttäneet, heidän käy niin, ett’eivät ainoastaan tunne lyyryä, vaan että heidän mieleensä myöskin joutuu sen armaan kuva, jonka lyyry on. Tämä on mieleen muistumista. Samaten voi joku, nähdessään Simmiaan, usein saada mieleensä Kebestä, ja tänkaltaisia esimerkkiä löytyy tuhansittain.”

”Tosiaan, Zeyn kautta, tuhansittain,” sanoi Simmias.

”Eikö tämä ole mieleen-muistumista?,” sanoi Sokrates. ”Varsinkin koska näin tapahtuu semmoisten asiain suhteen, jotka ajan pituuden tähden taikka sen kautta, ett’eivät ne ole olleet nähtävinä, ovat joutuneet unohduksiin.”

”Varmaankin,” sanoi hän.