”Ja vielä,” sanoi Sokrates: ”jos joku näkee kuvatun hevosen taikka kuvatun lyyryn, voiko hänen mieleensä ihminen muistua, ja voiko Kebes muistua sen mieleen, joka näkee Simmiaan kuvattuna?”

”Voi kyllä.”

”Ja jos ken Simmiaan näkee kuvattuna, niin hänen mieleensä myös Simmias itsekin voi muistua?”

”Niin kait,” sanoi hän.

XIX. ”Eiköhän kaikissa näissä tapauksissa mieleen-muistuminen voi tapahtua joko yhdennäköisyyden taikka erinäköisyyden kautta?”

”Voi kyllä.”

”Mutta kun yhdennäköisyyden kautta jonkun mieleen jokin muistuu, eikö hänelle välttämättömästi käy niin, että hän tulee miettineeksi, puuttuuko vai ei jotain siihen yhdennäköisyyteen katsoen, mikä tällä on hänen mieleensä muistuneen kanssa?”

”Välttämättömästi,” sanoi hän.

”Ajattelepa nyt,” sanoi Sokrates, ”onko tämän laita näin. Sanommeko ehkä, että jotakin yhdennäköistä on semmoisena olemassa, minä en tarkoita jotain puuta, joka on toisen puun näköinen, taikka jotakin kiveä, joka on toisen kiven näköinen, taikka jotakin muuta senkaltaista, vaan minä tarkoitan kaiken tämän ohessa jotain toista, nimittäin yhdennäköisyyttä itsessään; saatammeko sanoa semmoisen löytyvän vai ei?”

”Saatamme Zeyn kautta,” sanoi Simmias, ”ihan varmaan.”