Vastaväite Kebestä vastaan (XLIV–LVI). Ensiksi Sokrates uudestaan kertoo ne väitteet, joita Kebes oli tehnyt (XLIV) ja ryhtyy sitten näitä väitteitä vääriksi todistamaan pitemmän tutkimuksen kautta, josta syntyy:
Neljäs eli ontologinen todistus (XLV–LVI).
Kertoen omaa filosofiallista kehitys-rataansa Sokrates luopi historiallis-kriitillisen katsahduksen edellisiin filosofiallisiin järjestelmiin, jotka eivät ole häntä tyydyttäneet. Ensiksi tarkastaa hän jonilaista ja pythagoralaista filosofiaa (XLV), sen jälkeen Apaxagoraan filosofiaa (XLVI–XLVII) ja alkaa sitten selittämään omaa oppiansa ideoista (XLVIII–seur.). Kaikki (”jede Qvalität”, ”jedes qualitativ Bestimmte”) on mitä on, sen kautta, että se saa osaa oman laatunsa ideasta, esim. kaunis on kaunis sen kautta, että se on saanut osaa kauneuden ideasta, kauneudesta semmoisena (XLIX). Jokainen idea poistaa luotansa eikä voi kärsiä eikä itseensä ottaa vastakohtaansa, vaan tämän lähetessä se joko pakenee ja peräytyy taikka häviää, esim. suuruus poistaa luotansa pienuuden (L, LI). Mutta semmoisiakin löytyy, jotka eivät kyllä ole suoria vastakohtia, vaan sittenkään eivät toisiansa kärsi, niinkuin esim. tuli ei kärsi vaan poistaa luotaan kylmyyden, lumi lämpimän, kohoisuus tasaisuuden (LII–LIII). Tätä laatua on sielukin. Sielu on elämän idean kanssa niin ehdottomassa yhteydessä, että, vaikk’ei se kyllä ole kuoleman idean suora vastakohta, se kuitenkin luotaan poistaa kuoleman, s. o. sielu on kuolematon (LIV, LV). Ja koska kuolematon myöskin on katoomaton, niin sielukin on katoomaton (LVI). Tähän liittäypi käyttöpuolinen seuraus: koska sielu on kuolematon, niin tulee ihmisen suurella huolella sitä hoitaa, sillä sen mukaan, minkälainen sielu on, määrätään myöskin sen tuleva kohtalo, ja siitä riippuu sen vastainen vaellus; hyvä sielu seuraa kernaasti johtaja-enkeliänsä (daimoniansa) jumalien asuntoihin, mutta ruumiillisuudessa riippuva ja rikoksilla saastutettu sielu viedään pakolla sille sopivaan paikkaan (LVII).
Tähän loppuu pää-aineen tutkistelu, mutta sopivasti liittää Platoni tähän vielä mythillisen kuvauksen tulevan elämän asuntapaikoista ja manalaan menneiden eri tiloista (LVIII–LXI) sekä viimeisestä tuomiosta (LXII–LXIII). Tämä tuomio on semmoinen, että keskimääräiset sielut, jotka eivät ole hyviä eikä peräti pahoja, viedään Akheroni-virtaa myöten Akherusia-järveen, jossa saavat töittensä palkan. Jotka nyt huomataan perin parantumattomiksi, ne syöstään ikipäiviksi Tartaroon. Mutta jotka vielä voivat parantua, lähetetään määrätyksi ajaksi, tosin nekin Tartaroon, vaan sieltä vievät eri virrat ne sitten uudestaan Akherusia-järveen. Täällä rukoilevat he niiltä anteeksi, joita vastaan he eläessään rikkoneet ovat. Jos nämä nyt heille anteeksi antavat heidän rikoksensa, silloin he pääsevät tuskistaan ja puhdistuvat. Mutta jos he eivät saa anteeksi, niin täytyy heidän uudestaan lähteä Tartaroon, josta heidät taasen samat virrat jälleen vievät Akherusia-järveen. Tätä menoa kestää, siks’että he täysin puhdistuvat ja anteeksi saavat rikoksensa. Hyvät sielut taas pääsevät noihin ylhäisiin paikkoihin, joissa ehdoton puhtaus asuu, ja ne, jotka filosofialla ovat sielunsa puhdistaneet, ne pääsevät ylhäisimpiin ja kauniimpiin paikkoihin, joissa elävät autuaina ja ruumiittomina. Siitäpä syystä tulee ihmisen filosofian ja oikean hyveen kautta itseänsä valmistaa tuolle matkalle Hadekseen (LXIII).
Sitten tulee loppukohtaus (LXIV–LXVII). Sokrates valmistaupi kylpemään, antaa opetuslapsillensa viimeiset neuvonsa, kylpee, vastaanottaa viime kerralta perheensä ja tyhjentää sitten, opetuslasten vuodattaessa kyyneleitä, myrkkymaljan, sanoo viimeisen sanansa ja kuolee.
Faidoni.
Henkilöt:[1]
Ekhekrates.
Faidoni.
Apollodoro.
Sokrates.
Kebes.
Simmias.
Kritoni.
Oikeuden palvelija.
I. Ekhekrates. Itsekö, Faidoni, olit Sokrateen luona sinä päivänä, jona hän vankihuoneessa tyhjensi myrkkymaljan, vai toiseltako olet kuullut?
Faidoni. Itse siellä olin, Ekhekrates.