”Todellakin täydellä oikeudella.”

”Ne, jotka sanovat sielun soinnuksi, mitä he nyt arvelevat näiden, hyveen ja paheen, olevan sieluissa? Otaksuvatko he näitä joksikin toisenlaiseksi soinnuksi ja epä-soinnuksi? Ja arvelevatko he, että toinen, tuo hyvä sielu, on soinnutettu ja että tämän soinnussa olevan sielun sisässä on toinen sointu olemassa, mutta että sitä vastoin tuo toinen paha sielu on itsessään sointumaton ja ett’ei sen sisässäkään ole toista sointua?”

”Minä en tiedä mitään tähän sanoa”, vastasi Simmias; ”mutta selvä on, että ne, jotka tämän otaksuvat, arvelevat jotain senkaltaista.”

”Mutta ennen myönnettiin”, sanoi hän, ”että toinen sielu ei ole enemmin tai vähemmin sielu kuin toinenkaan. Tämä myönnyttäminen sisältää sen, ett’ei toinen sointukaan ole suuremmassa määrässä ja paremmin eikä vähemmässä määrässä ja huonommin sointua kuin toinenkaan sointu. Eikö niin?”

”Aivanpa.”

”Ja että sointu, joka ei ole enemmin tai vähemmin sointua, ei myöskään ole enemmin tai vähemmin soinnutettu? Onko niin?”

”On.”

”Mutta joka ei ole enemmin tai vähemmin soinnutettu, onko se suuremmassa tai vähemmässä vaiko samassa määrässä osallinen soinnusta?”

”Samassa määrässä.”

”Kosk’ei siis sieluistakaan toinen ole enemmin taikka vähemmin sielua kuin toinenkaan, niin eihän sielukaan ole enemmin taikka vähemmin soinnutettu?”