”Olisiko sinun mielestäsi siis”, sanoi hän, ”tänkaltaisten väittäminen oikein ja myöntääkö järki oikeaksi sen otaksumisen, että sielu on sointu?”

”Eipä millään tavoin”, sanoi hän.

XLIII. ”Entä vielä”, jatkoi Sokrates; ”kaikesta, mikä ihmisessä on, luuletko minkään muun kuin sielun hallitsevan, semminkin jos se on järjellinen?”

”En suinkaan.”

”Osoittaako sielu tätä hallitustaan sillä, että se myöntyy ruumiin haluihin, vai sillä, että se näitä vastustaa? Tarkoitan sanoa, että, jos esimerkiksi ruumiin on kuuma ja jano, sielu silloin vetää ruumiin päinvastaisiin, nimittäin siihen, ett’ei se juo eikä nälän ollessa syö; ja monta tuhatta muuta esimerkkiä näemme siitä, mitenkä sielu vastustaa ruumiin haluja. Eikö niin?”

”Niin kyllä.”

”Mutta emmekö ole edellisissä puheissamme myöntäneet, ett’ei sielu, jos se on sointu, voi millään lailla soida vastoin niitä perus-aineita, joista se on kokoonpantu ja joittenka kautta se pingoittuu ja höllistyy ja liikkuu ja joutuu kaikenlaisten vaiheitten alaiseksi, vaan että sen täytyy näitä seurata eikä ensinkään johtaa?”

”Sen myönsimme”, sanoi hän; ”sillä muuta emme voineet.”

”Entä nyt? Nythän se meistä näkyy vaikuttavan päinvastoin, koska se johtaa kaikki ne osat, joista se arvellaan olevan kokoonpantuna ja koska se kaiken ikänsä melkeinpä kaikissa niitä vastustaa ja kaikella tavoin hallitsee, milloin kurittaen niitä ankarammasti ja kiusallisilla keinoilla, niinkuin esimerkiksi voimistelun ja lääketaiteen kautta,[38] milloin taas hellemmästi sillä tavoin, että se ikäänkuin jonakuna muuna keskustelee jonkun vieraan kanssa joko uhaten taikka varoittaen himoja, vimmoja ja pelkoja. Tänkaltaisen kohdan on Homero kuvaellut Odysseiassa, jossa hän Odysseystä sanoo:

”Rintaans’ iskien nuhdellen sydämelle hän lausui:
”Kestä vaan, sydämein, katalampia ennenkin kestit.”[39]