Luuletko, että runoilija olisi näin runoillut, jos hän olisi sitä mieltä pitänyt, että sielu on sointu ja senkaltainen, että ruumiin himot sitä vaan viettelevät, vaan ei semmoinen, että se itse voi himoja johtaa ja hallita, sekä että se on jotain paljon jumalallisempaa, kuin mitä saattaa sointuun verrata?”
”Niin, totta Zey! minustakin näyttää, Sokrates.”
”Sentähden, armas ystävä, ei meidän mielestämme ole millään tavalla oikein, että sielua sanotaan soinnuksi; kuten näyttää, me siinä tapauksessa emme pitäisi yhtä, ei Homeron, tuon jumalallisen runoilijan, eikä itsemmekään kanssa?”
”Niin on laita”, sanoi hän.
”Mutta olkoon siinä kyllin!” sanoi Sokrates. ”Tuon thebalaisen Harmonian me, kuten näyttää, helpostikin olemme meille suosiolliseksi tehneet, mutta millä keinolla ja millä puheella pitää meidän, Kebes, tyydyttämän Kadmoa?”[40]
”Sen olet kyllä keksivä”, sanoi Kebes, ”ainakin olet sinä vasten luuloani tehnyt tämän puheesi harmoniaa vastaan ihan ihmeellisellä tavalla. Sillä kun Simmias epäilyksiään lausui, niin minä suuresti kummastelin, voisiko kenkään hänen puhettansa käyttää häntä vastaan. Perin kummalliselta siis minusta tuntui, kun hän ei jaksanut puheesi ensimäistäkään ryntäystä vastustaa. Eipä minua siis kummastuttaisikaan, jos Kadmon puheen kävisi samoin.”
”Älä, ystäväni”, sanoi Sokrates, ”niin suuria puhu, ett’ei joku kateus nurinkääntäisi sitä tutkistelua, joka on meidän tehtävänämme.[41] Mutta tämä on oleva jumalan huolena; me tahdomme, Homeron tavalla lähemmäs rynnäten, koetella väittelysi kestävyyttä.[42] Pääasia siitä, mitä kaipaat, on seuraava: sinä tahdot todistettavaksi, että meidän sielumme on häviämätön ja kuolematon, jotta ei filosofiallinen mies, joka on elämästä eroava ja joka yhä uskalluksella pysyy kiini siinä ajatuksessaan, että hän, näin kuollessaan, on joutuva monta vertaa parempaan tilaan, kuin jos hän elämästä eroaisi, muulla tavalla elämänsä elettyään, jotta, sanon minä, tämmöinen filosofiallinen mies ei huomaisi uskallustansa järjettömäksi ja yksinkertaiseksi. Mutta mitä siihen tulee, että todistetaan sielun olevan jotain voimakasta ja jumalallista sekä olemassa olleen ennen kuin me ihmisiksi synnyimme, niin sinä sanot kaiken tämän ei olevan esteenä siihen, että se todistaa, tosin ei sielun kuolemattomuutta, mutta sitä, että sielu on jotain pitkä-aikaista ja että se on äärettömän kauan aikaa ennen ollut olemassa sekä monenlaista tietänyt ja tehnyt. Mutta siltään se ei ensinkään ole enemmän kuolematon, vaan juuri joutuminen ihmisen ruumiisen on sille, ikäänkuin tauti, sen hävityksen alkuna; ja siitäpä syystä se tämän elämänsä tuskallisesti elää ja saa viimein loppunsa niin sanotussa kuolemassa. Mutta jos sielu yhden kerran taikka monta kertaa joutuu ihmis-ruumiisen, se mielestäsi ei tee mitään eroitusta itsekunkin meidän pelkoon katsoen; sillä niin kauan kuin emme voi tietää emmekä liioin todeksi näyttää, että sielu on kuolematon, tulee meidän ainakin, ell’emme typeriä ole, pelätä. Melkeinpä tämmöisiltä kuuluvat, luullakseni, sinun väitteesi, Kebes; ja varsin tahallani minä ne uudestaan kertaan, jott’ei meiltä mitään jäisi huomaamatta ja jotta sinä, jos niin tahdot, saisit jotain lisätä taikka pois ottaa.”
”Tällä erää”, sanoi Kebes, ”ei ole minulla mitään poisotettavaa eikä lisättävää, vaan niin kuuluvat todellakin väitteeni.”
XLV. Sokrates oli nyt kauan aikaa ääneti ja mietti itseksensä; sitten virkkoi hän: