”Vähiäpä et vaadikaan, Kebes; sillä meidän täytyy nyt syntymisen ja häviämisen syyt läpitutkistella. Minä sinulle siis, jos tahdot, kerron omat kokemukseni näistä kysymyksistä; jos sinusta näyttää, että puheessani on jotain otollista, niin voit sen käyttää sillä vakuuttaaksesi itseäsi niistä asioista, joista puhut.”

”Tahdonpa kyllä, toden totta!”, sanoi Kebes.

”Kuule siis, mitä puhun. Ollessani nuorukaisena, Kebes teki mieleni ihmeellisesti sitä viisautta, jota sanovat luonnontieteeksi, sillä ylevältä näytti se minusta, ylevältä tietää kaiken syyt ja synnyt, mistä mikin alkunsa saapi, mistä se häviää ja minkä kautta se on olemassa; ja usein heittäysin sinne tänne tutkiessani ensiksikin näitä, syntyikö, kuten muutamat sanovat, kaikki eläväiset silloin, kuin lämmin ja kylmä joutuivat johonkin mädännykseen; ja verikö se oli, jonka kautta me ajattelemme, vaiko ilma taikka tuli, vai eikö näistä yksikään, vaan aivotko ne olivat, jotka aikaansaivat kuulon, näyn ja haistin aistinnat, joista ehkä syntyisi muisto ja mielenkuvaus, muistosta ja mielenkuvauksesta taas, kun tämä on ottanut vakaantuaksensa, tällä tavoin syntyisi tieto. Tarkatessani taas näiden häviämistä sekä taivaan ja maan ilmiöitä, tunsin itseni viimein niin kykenemättömäksi tällaiseen tutkimukseen, ett’ei ensinkään apua. Mainitsen sinulle riittävän esimerkin semmoisissakin asioissa, joita minä ennen, ainakin omani ja muiden mielestä, selvään tiesin, häikäistyin minä tämän tutkimuksen kautta niin suuresti, että unhotin senkin, minkä ennen tätä luulin tietäväni, niinkuin, monesta muusta puhumatta, esimerkiksi mistä ihminen kasvaa. Ennen, näet, luulin sen olevan itsekullekin selvää, että tämä tapahtui syömisestä ja juomisesta; sillä kun ravinto-aineista lihat liittyvät lihaan, luu-aineet luihin ja samassa suhteessa myöskin kaikkiin muihin liittyi yhdenkaltaisia aineita, niin arvelin, että silloin pienenä oleva koko käy suureksi ja että tällä tavoin pieni ihminen muuttuu suureksi. Näin silloin arvelin; eikö se mielestäsi ollut jokseenkin sopivaa?”

”Niin ainakin minun mielestäni”, sanoi Kebes.

”Mutta otapa seuraavakin mietittäväksi. Arvelin minulla olevan täyden syyn siihen luuloon, että kun joku suurempi ihminen nähtiin seisovan pienemmän vieressä, hän oli päätään tätä suurempi, ja että sama on hevostenkin laita; ja, mikä on näitä vielä selvempi, kymmenen näytti minusta olevan enemmän kuin kahdeksan siitä syystä, että näihin tuli kaksi lisäksi, ja kaksikyynäräinen suurempi kuin yksikyynäräinen syystä, että se tätä ulottui puolta ulommaksi.”

”Entä nyt”, sanoi Kebes, ”mitäs nyt näistä arvelet?”

”Nyt minä, totta Zey, olen kaukana siitä luulosta, että muka tietäisin tänkaltaisten syyn, minä kun en itseni kanssa ole selvillä siitäkään, lieneekö, jos joku yhden panee yhden lisäksi, se yksi, johon lisäys pantiin, muuttunut kahdeksi, vai ovatko tuo lisäksi pantu ja se, johon lisäys pantiin, muuttuneet kahdeksi sen kautta, että toinen pantiin toisen lisäksi. Sillä kummalliselta tuntuu se minusta, että, jos kumpikin niistä, heidän toisistaan erillänsä ollessaan, oli ainoastaan yksi ja ne eivät olleet kaksi, kun ne sitten toisiansa lähestyivät, tämä oli heille kahdeksi muuttumisen syynä, nimittäin juuri heidän lähestymisensä ja yhteentulonsa. Enkä minä vielä nytkään voi päästä siihen vakuutukseen, että, jos joku halkaisee yhden, tämä halkaisu on ollut syynä siihen, että siitä on kaksi tullut; sillä silloinhan olisikin kahdeksi tulemisen syy ihan vastakohtainen äskeiselle syylle. Sillä äskenhän syntyi kaksi siitä, että ne vietiin toistensa lähelle ja yhdistettiin toinen toiseensa, nyt sitä vastoin siitä, että ne poistetaan ja eroitetaan toinen toisestaan. Niin, enpä voi itseäni vakuuttaa edes siitäkään, että tietäisin mistä yksi syntyy, enkä sanalla sanottu tiedä mistään muustakaan, mistä syystä se syntyy taikka häviää taikka on olemassa, en ainakaan tämän tutkintotavan mukaan, vaan täytyy minun itselleni umpimähkään kyhätä toinen tutkintotapa, sillä tätä minä en milläkään tavalla voi hyväksyä.”

XLVI. ”Mutta kun kerran kuulin jonkun lukevan eräästä, kuten hän sanoi, Anaxagoraan kirjasta[43] ja siinä kuulin väitettävän, että se on järki, joka kaikki järjestää ja joka on kaiken syynä, niin minä tästä syystä iloitsin ja minusta näytti tavallansa hyvinkin sopivalta, että järki on kaiken syynä, sillä jos näin on laita, arvelin minä, niin järjestävä järki varmaan kaikki niin järjestää ja kaikki niin asettaa, kuin suinkin paras on. Jos ken siis tahtoisi selville saada itsekunkin syyt, mistä mikin syntyy taikka häviää taikka on olemassa, niin pitää hänen tämän suhteen selville pääsemän siitä, miten tämän on paras olla olemassa taikka paras olla vaikutuksen alaisena ja toimia. Tämän väitöksen johdosta ihmisen siis ei tarvitse, olkoonpa oman itsensä taikka muiden asiain suhteen, silmällä pitää mitään muuta, kuin parasta ja hyödyllisintä. Sillä välttämätöntä on, että, joka tämän tuntee, myöskin tuntee, mitä paha on, koskahan tieto näistä molemmista on yksi ja sama. Näitä ajatellessani iloitsin löytäneeni, kuten luulin, semmoisen miehen, nimittäin Anaxagoraan, joka järkeni mukaan[44] minulle opettaisi kaikkien olevaisten syyt, ja joka ensiksikin minulle sen sanoisi, onko maa litteä vai ympyrkäinen, ja sen sanottuaan osoittaisi syyn, minkätähden sen näin täytyy olla, puhuen tuosta parahasta ja näyttäen, miten sen oli paras tämmöisenä olla. Ja jos hän sanoisi maan sijaitsevan maailman keskikohdassa, olisi hänen selvään osoittaminen, miten sen olikin paras keskikohdassa sijaita; ja jos hän osaisi nämä minulle todeksi näyttää, silloin tyytyisinkin, enkä enää kysyisikään minkäänlaista muuta syytä. Niin ikään olisin valmis häntä samalla tavoin kyselemään auringosta, kuusta ja muista tähdistä, heidän nopeudestaan toistensa suhteen, heidän kiertokulustaan ja muista muutoksistaan, mitenkä heidän itsekunkin oli paras toimia ja vaikutuksien alaisina olla. Minä, näet, en ensinkään luullut, että, kun hän sanoi järjen nämä kaikki järjestävän, hän niille keksisi mitään muuta syytä, kuin sen, että niille oli paras olla semmoisina kuin olivat. Kun hän siis itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti heidän syynsä antoi, niin luulin hänen selville saattavan, mitä kullekin oli parasta ja kaikille yhteisesti hyödyllisintä. Enkä olisikaan mistä hinnasta hyvänsä tahtonut menettää näitä toiveitani, vaan aivan kiireesti otin hänen kirjansa esille ja luin ne niin joutuisasti, kuin suinkin voin, jotta mitä pikimmiten saisin tietää tuon parahimman ja huonomman.”

XLVII. ”Mutta ihanasta toiveestani tulin, ystäväni, temmatuksi, kun kirjaa lukiessani yhä etenin ja näin, ett’ei hän tuota järkeä ensinkään käyttänyt eikä tuonutkaan esille perusteita kaikkien järjestymiseen, vaan syyksi veti ilmat ja eetherit ja vedet ja paljon muutakin eriskummaista. Minusta näytti hänen käyneen ihan samalla tavoin, kuin jos sanoisi joku, että Sokrates järjen perusteella tekee kaikki, mitä hän tekee, ja sitten, kun hän koettaisi näyttää perusteet jokaiseen minun eri tekooni, ensiksikin sanoisi minun siitä syystä nyt tässä istuvani, että ruumiini on kokoonpantu luista ja jänteistä, että luut ovat kiinteät ja että nivelet yhdistävät eri luut toisiinsa, mutta että voi jännittää ja hellittää jänteitä, jotka lihan ja ihon kanssa luita ympäröivät, kun taas iho ne kaikki koossa pitää. Kun luut siis vapaasti liikkuvat nivelissään ja jänteet jännistäyvät ja laskeuvat, tekee tämä minulle mahdolliseksi köyristää jäseniäni, ja siitäpä syystä minä tässä istunkin köyristyneenä. Ja mitä minun keskustelemiseeni teidän kanssanne tulee, voisi hän mainita toisia samankaltaisia perusteita, syyksi vetäen äänet, ilmat, kuulot ja tuhansia tämänkaltaisia, jättäen mainitsematta todenperäiset syyt, ne nimittäin että, kun Athenalaiset näkivät hyväksi minun tuomita, minäkin siitä syystä olen hyväksi nähnyt tässä istua sekä oikeaksi nähnyt tänne jäädä odottamaan tuomiotani, minkä hyvänsä määrännnevätkin. Sillä, koira vieköön, nämä jänteet ja nämä luut, jos niitä olisi johtanut ajatus siitä, mikä on hyödyllistä, olisivat luullakseni jo kauan aikaa sitten olleet Megarassa taikka Boiotialaisten luona, ell’en olisi arvellut oikeammaksi ja kauniimmaksi odottaa sitä tuomiota, jonka valtio määrää, kuin paeta ja tiehensä lähteä.[45] Mutta näitä tämmöisiä syiksi mainita, se olisi sangen yksinkertaista. Mutta jos joku sanoisi, että, jos minulta puuttuisi luita ja jänteitä ja muita senkaltaisia, joita minulla on, minä en voisikaan tehdä, mitä hyväksi näen, niin hän kyllä puhuisi totta. Mutta että minä näitten tähden teen, mitä teen, ja tästä syystä järjelläni toimin, vaan en parasta valitsemisen syystä, semmoinen väite osoittaisi vallan suurta kevytmielisyyttä. Sillä se olisi ihan sama kuin sula mahdottomuus eron tekemiseen niitten välillä, että todenperäinen syy on toista, toista taas se, jonka puutteessa syy ei enään olisikaan mihinkään syynä. Mutta väärää nimeä käyttäen kutsuvat useimmat tätä syyksi ja näyttävät minusta tähän katsoen ikäänkuin pimeydessä hapuilevilta. Senpätähden arvelevatkin muutamat, että joku pyörre ympäröitsee koko maan ja että tämä aikaansaa maan pysymisen kohdallansa taivaan alla; muutamat taas panevat, ikäänkuin leveän taikina-kaukalon alle, maan alle tukeeksi ilman. Mutta tuota mahdollisuutta, tulla parahimmalla tavalla järjestetyksi, niinkuin se nyt on järjestetty, – sitä mahdollisuutta he eivät etsi, eivätkä usko mitään jumalallista voimaa olevankaan vaikuttamassa, vaan luulevat löytävänsä jonkun Atlaan,[46] joka on tuota voimaa väkevämpi, kuolemattomampi ja kaikki paremmin yhdessä pitävä; mutta että todenperästä, hyvä ja oikea kaiken yhteen sitoo ja koossa pitää, sitä eivät usko. Mitenkä tämmöisen syyn laita lienee, sen olisin aivan mielelläni tahtonut oppilaana kuulla keneltä hyvänsä. Mutta kun tämä toivo minulta riistettiin eikä minun ollut mahdollista sitä itse keksiä eikä myöskään toiselta oppia, silloin läksin minä toiselle löytöretkelleni etsiäkseni niitä syitä, joista on puhuttu; – tahdotko, Kebes, että tästä kertoelen?”

”Sanomattoman kernaasti sen tahdon”, sanoi Kebes.