XLVIII. ”Kun minä siis”, jatkoi Sokrates, ”väsyin tosi-olojen tutkimiseen, niin näytti minusta, että minun tämän perästä tuli olla varuillani, jott’ei minun kävisi samaten kuin niiden, jotka katsovat ja tutkivat auringon pimennystä; sillä näiltä turmeltuvat välistä silmät, ell’eivät he auringon kuvaa tarkastele vedessä taikka muun välikappaleen kautta. Tämänkaltaisen välikappaleen minäkin keksin, koska pelkäsin sieluni kokonaan sokeentuvan, jos ruumiillisilla silmilläni katselin asioita ja aistimillani koetin niitä käsittää. Minusta siis näytti, että minun tuli panna turvani käsitteisin ja niiden kautta tutkia tosi-olojen totuutta. Kuitenkaan ei pitäne se vertaus, jota käytin, kaikin puolin paikkaansa. Sillä sitä en ensinkään myönnä, että se, joka tosioloja käsitteiden kautta tutkii, näkee ne enemmin kuvissa kuin se, joka niitä ilmiöinä tarkastelee. Tälle uralle minä kumminkin antausin, ja, joka kerta perusteeksi pannen sen aatteen, jonka arvelen lujimmaksi, pidän minä totena kaiken sen, mikä minusta nähden soveltuu yhteen tämän kanssa, olkoon että se koskee perus-syytä taikka mitä hyvänsä muuta, mutta mikä ei sovellu yhteen, sitä en pidä oikeana. Tahdon selvemmin sinulle puhettani selittää; sillä arvelenpa, ett’et vielä sitä ymmärrä.” ”Enpä, totta Zey, juuri paljon”, sanoi Kebes.

XLIX. ”Mitä nyt tarkoitan”, sanoi Sokrates, ”ei kumminkaan ole mitään uutta, vaan yhtä mitä muulloinkin aina olen sanonut ja jota varsinkin edellisessä puheessani en ole lakannut lausumasta. Ryhdyn, näet, nyt koettamaan sinulle osoittaa sitä syyn laatua, jonka tutkimiseen olen paljon huolta pannut, ja tässä jälleen palaan tuohon monasti puhuttuun asiaan sekä siitä uudestaan alan, että, näet, edellytän jonkin itsessään kauniin, itsessään hyvän ja suuren sekä muun samankaltaisen olevan olemassa. Jos minulle tämän myönnät ja siihen suostut, että nämä ovat olemassa, niin toivon näiden johdosta voivani sinulle näyttää ja ilmisaada syyn siihen, että sielun täytyy olla kuolemattoman.”

”Sen kyllä sinulle myönnän”, sanoi Kebes, ”joudu siis perille pääsemään.”

”Ajattelepa nyt”, sanoi Sokrates, ”mitä tästä seuraa, oletko siitä minun kanssani samaa mieltä. Minusta, näet, näyttää, että, jos löytyy jotakin muuta kaunista, kuin tuo itsessään kaunis, niin se ei ole kaunis minkään muun kautta, kuin sen, että se on osallinen tuosta itsessään kauniista; ja samaa väitän kaikesta muustakin. Suostutko tänkaltaiseen syyhyn?”

”Suostun”, vastasi Kebes.

”Tästäpä syystä en enää”, sanoi Sokrates, ”ymmärrä enkä liioin enää voi tunnustaa noita muita, rikkiviisaita syitä; vaan jos joku minulle sanoisi, mistä syystä jokin on kaunis, joko siitä syystä että sillä on kukoistavainen väri tahi muoto, taikka mistä senkaltaisesta syystä tahansa, niin jätän kaikki muut syyt siksensä, sillä hämmennyksiin minä niistä kaikista vaan joudun, ja pidän suorasti ja ilman muutta jopa ehkä yksinkertaisestikin sitä ajatusta totena, ett’ei mikään muu sitä kauniiksi tee, kuin juuri tuon ehdottoman kauneuden läsnä-olo taikka osallisuus, olkoon tämä osallisuus sitten syntynyt millä tavalla ja miten hyvänsä: sillä tästä en[47] nyt huoli väittää, ainoastaan siinä pysyn, että itse kauneuden kautta kaikki kauniit esineet joutuvat kauniiksi. Tämä mielestäni siis on varmin vastaus itselleni ja muille, ja jos tästä kiini pidän, niin en luule koskaan horjahtuvani, vaan päinvastoin arvelen varmimmaksi vastata itselleni ja muille, että itse kauneuden kautta kauniit esineet tulevat kauniiksi. Vai eikö sinunkin mielestäsi niin ole?”

”Ihan varmaan.”

”Ja että niin ikään suuret esineet ovat suuria suuruuden kautta, samaten kuin suuremmatkin, sekä pienemmät pienuuden kautta pienempiä?”

”Ihan.”

”Sinä siis et sitä hyväksyisikään, jos joku toisesta sanoisi, että hän on päänsä kautta toista isompi ja joku pienempi niin ikään päänsä kautta pienempi, vaan sinä vannoa vakuuttaisit, että mielestäsi kaikki toistansa suurempi ei ole minkään muun kautta suurempi, kuin suuruuden kautta, ja että se juuri sentähden onkin suurempi, nimittäin suuruuden tähden, ja ett’ei pienempi ole minkään muun kautta pienempi, kuin itse pienuuden kautta, ja että se sentähden pienempi onkin, nimittäin pienuuden tähden, koska luullakseni muutoin pelkäisit, että, jos jonkun sanoisit pään kautta olevan suuremman ja pienemmän, ristiriitainen puhe vastaasi syntyisi ensiksikin siinä, että suurempi olisi suurempi ja pienempi pienempi yhden ja saman välikappaleen kautta, toiseksi siinä, että suurempi tulee suuremmaksi pään kautta, vaikka onkin pää jotain pientä, josta taas se ihme syntyisi, että jokin tulee suuremmaksi pienuuden kautta. Eikö niin, tuotahan pelkäisit?”