”Pelkäisinpä kyllä”, vastasi Kebes hymyten.

”Epäilisit kait siis sanoa”, jatkoi Sokrates, ”että kymmenen on kahdeksaa enempi kahden kautta ja että se siitä syystä kahdeksan voittaa, eikä enemmyyden kautta ja enemmyyden tähden? taikka että kaksi kyynärää on yhtä kyynärää suurempi puolen kautta, eikä suuruuden kautta? sillä tarjona olisi sama pelko.”

”Niin on”, vastasi Kebes.

”Ja miten? Jos yksi pantaisiin yhden lisäksi, etköhän vieroaisi sanoa, että lisäys on syy siihen, että siitä kaksi syntyy, taikka, jos se halkaistaan, että halkaisu on siihen syynä? vaan ääneen huutaisit, ett’et tiedä, millä muulla tavoin mikin syntyy kuin osaa saamalla kukin sen tosiolemuksesta, josta se on osaa saanut, ja ett’et näin ollen tiedä muuta syytä kahdeksi tulemiseen, kuin osallisuuden kahtuudesta, ja että, mikä hyvänsä kahdeksi mielii tulla, sen pitää kahtuudesta saaman osallisuutta, niinkuin yhtyydestä sen, joka mielii yhdeksi tulla; mutta nuo halkaisut ja liittämiset ja muut temput sinä arvoihinsa jättäisit ja antaisit niiden vastattaviksi, jotka ovat sinua viisaammat.[48] Näin kait sinä, peläten, kuten sanotaan, omaa varjoasi ja kokemattomuuttasi, vastaisit, pitäen kiini tuon otaksumasi lujasta turvasta? Mutta jos joku hätyyttäisi itse tuota otaksumaa perusaatettasi, niin antaisit hänen olla, etkä mitään vastaisi, kunnes olet tutkinut, mitä kaikkia siitä johtuu, ovatko johteet mielestäsi keskenään sointuvia vai epäsointuvia. Ja jos sinun täytyisi tehdä tiliä otaksumastasi perusaatteesta, niin tee se samalla tavoin, niin että perusteeksi taas panet toisen otaksuman, nimittäin semmoisen, joka sinusta näyttää parahimmalta noista ylhäisistä, Kunnes tulet johonkin tyydyttäväiseen; mutta jos mielit noita ylhäisiä tosiolemuksia löytää, niin ällös asioita sekoittako, niin että samassa hetkessä puhut alkusyystä ja johtopäätelmistä, kuten nuo kiistelijät[48] tekevät. Sillä näillä ei ole todella-olevaisista mitään käsitystä eikä huoltakaan. Sillä heissä on miehiä viisaudessaan sotkemaan kaikki yhteen ja kumminkin saattamaan olla itsellensä mieliksi. Vaan sinä, jos olet noita oikeita filosofeja, teet luullakseni minun sanaini mukaan.”

”Aivan totta puhut”, vastasivat Kebes ja Simmias yht’aikaa.

Ekhekrates. Ja, Zeyn kautta, ihan todenmukaisesti, Faidoni; sillä minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.

Faidoni. Ihan niin, Ekhekrates; ja siltäpä näytti kaikkien läsnäolevaisten mielestä.

Ekhekrates. Niinpä meidänkin poissaolevaisten, kun nyt näitä kuulemme. L. Mutta mistäs sitten puhuttiin?

Faidoni. Kun olimme hänelle nämä myöntäneet ja tunnustaneet, että jokainen idea on jotain todella olevaa ja että kaikki muu olevaiset saamalla näistä osaa myöskin näistä saavat nimityksensä, silloin, muistaakseni, Sokrates senjälkeen kysyi: ”Jos siis nämä näiksi tunnustat, etköhän silloin, kun sanot Simmiaan Sokratesta suuremmaksi, mutta Faidonia pienemmäksi, etköhän silloin”, kysyi hän, ”sano Simmiaassa olevan näitä molempia: sekä suuruutta että pienuutta?”

”Sanon kyllä.”