”Kuitenkin tunnustanet, ett’ei tuo Simmiaan suuruus Sokrateen suhteen ole todenperästä niin käsitettävä, kuin sanat kuuluvat? Sillä Simmias ei suinkaan mahtane olla suurempi sen kautta, että hän on Simmias, vaan sen suuruuden kautta, joka hänellä on; eikä myöskään siitä syystä olla Sokratesta suurempi, että Sokrates on Sokrates, vaan siitä syystä, että Sokrateella on pienuutta tuon toisen suuruuden suhteen.”
”Totta.”
”Toiselta puolen taas Faidoni ei sentähden ole Simmiasta suurempi, että Faidoni on Faidoni, vaan siitä syystä, että Faidonilla on suuruus Simmiaan pienuuden suhteen.”
”Niin on.”
”Täten voi siis Simmiaasta sanoa, että hän on sekä pieni että suuri, hän kun on kumpaistenkin keskivälillä, siten näet, että hän toisen suuruudelle antaa tilaisuuden olemaan hänen pienuuttaan suurempi, toista vastaan taas panee oman suuruutensa, joka on toisen pienuutta suurempi.” Sitten lisäsi hän hymyillen: ”taidanpa mielestänne puhua yhtä tyystin, kuin jos olisi kysymys suostumuskirjasta, mutta asian laita kumminkin lienee semmoinen, kuin sanoin.” – Tämä myönnettiin. – ”Mutta siitä syystä minä niin tyystisti puhun, koska tahtoisin, että sinulla olisi sama ajatus kuin minullakin. Minun ajatukseni on, näet, se, ett’ei ainoastaan suuruus itse koskaan voi samalla olla suuri ja pieni, vaan ett’ei myöskään meissä ilmaantuva suuruus koskaan itseensä ota pienuutta eikä taivu sortumaan sen alle, vaan että kahdesta toinen aina on tapahtuva, että nimittäin toinen, kun sen vastakohta, pienuus, lähestyy, joko pakenee ja peräytyy, taikka, tämän lähetessä, häviää. Mutta jos se pysyy paikallaan ja itseensä ottaa pienuuden, niin se ei voi muuta olla, kuin mitä se oli, samaten kuin minäkin, itseeni otettuani ja saatuani pienuutta, vielä ollen se, mikä olen, olen tuo sama pienoinen; kun sitä vastoin tuo toinen, itse suuruus, ei ole semmoisenaan rohjennut pienenä olla. Samalla tavoin ei tahdo meissä ilmaantuva pienuuskaan koskaan joutua suureksi taikka olla suurena, eikä myöskään mikään muu vastakohta, niinkauan kuin se on mitä oli, joutua vastakohdakseen taikka olla vastakohtanansa, vaan se semmoisessa tapauksessa joko väistyy taikka häviää.”
”Ihan niin minusta näyttää”, sanoi Kebes.
LI. Tämän kuultuansa sanoi joku – en tarkoin muista ken se olikaan –: ”Mutta, Jumalain kautta! emmekö edellisissä puheissamme oikeaksi myöntäneet juuri sen vastakohtaa, minkä nyt myönnämme, nimittäin, että suurempi syntyy pienemmästä ja pienempi suuremmasta, ja että juuri se oli vastakohtien synty, että vastakohdat syntyvät vastakohdista? Nyt taas näyttää minusta, ikään kuin sanoisimme, ett’ei näin ole ensinkään laita.”
Sokrates, joka oli häneen päin kääntänyt päätään, sanoi, tämän kuultuansa:
”Miehen tavalla tämän muistutuksesi teit, mutta et huomaa eroitusta nyt ja silloin puhuttujen välillä. Silloin, näet sä, sanottiin, että vastakohtaisesta kappaleesta syntyy vastakohtainen kappale, nyt taas ett’ei itse vastakohta semmoisena koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla, eipä vastakohta itse olennoltaan eikä myöskään meissä ilmaantuva vastakohtaisuus. Silloin, veljeni, puhuttiin semmoisista, joilla ja joissa oli vastakohtia ja me annoimme niille vastakohtien nimet, mutta nyt puhumme itse vastakohdista, semmoisinaan, joidenka läsnäolo antaa kullekin nimitetylle kappaleelle hänen nimensä. Näistä me sanomme, ett’eivät he koskaan tahdo ottaa toisistaan syntyäksensä.”
Ja samalla katsoen Kebeesen hän sanoi: