”Entä vielä, Kebes”, sanoi Sokrates: ”jos nyt epätasaisen olisi täytymys olla häviämättömän, voisiko kolmiluku muuta olla kuin häviämätön?”

”Ei suinkaan.”

”Jos taas lämpimättömän olisi täytymys olla häviämättömän, eiköhän silloin lumi, jos joku sitä vastaan panisi lämpöä, lumena ollen peräytyisi eheänä ja sulamattomana? sillä hävitä se ei voisi eikä myöskään paikallaan pysyen vastaanottaa lämpimää.”

”Totta puhut”, sanoi Kebes.

”Samaten luullakseni myöskin, jos epäkylmä olisi häviämätön ja joku veisi jotain kylmää tulehen, niin tuli ei sammuisi eikä häviäisi, vaan eheänä syrjäytyisi ja pakenisi.”

”Välttämättömästi.”

”Mutta eikö meidän täydy sanoa samaa kuolemattomuudestakin?” sanoi Sokrates; ”jos kuolematon myöskin on häviämätön, niin mahdotonhan on sielun hävitä, kun kuolema tulee; sillä sen mukaan, mitä ennen olemme sanoneet, se ei voi kuolemata vastaan ottaa eikä kuolleena olla, samalla tavoin kuin sanoimme, ett’ei kolmiluku, yhtä vähän kuin epätasainenkaan, voi tasaiseksi tulla, eikä liioin tuli, eikä tulessa oleva lämpö, voi kylmäksi tulla. Mutta, voisi joku sanoa, mikä estää sitä, että, vaikk’ei, kuten olemme tunnustaneet, epätasainen voi tasaisen lähetessä tulla tasaiseksi, se kuitenkin häviää ja tasainen astuu sen sijaan? Sitä vastaan, joka näin sanoo, emme voisi väittää, ett’ei se häviäkään, sillä epätasainen ei ole häviämätön. Jos tämä meille myönnettäisiin, olisi meidän helppo väitellä, että, jos tasainen lähenisi, epätasainen ja kolmiluku vetäytyvät pakosalle, ja samaa voisimme väittää tulesta ja lämpeydestä ja kaikista muista.”

”Niinpä kyllä.”

”Jos meille siis, mitä kuolemattomaan tulee, myönnetään, että se myöskin on häviämätön, eikö sielu silloin olisi yhtä hyvin häviämätön kuin kuolematonkin? jos ei, niin silloin tarvitsemme uutta todistusta?”

”Mitä tähän tulee, niin ei ainakaan tähän mitään uutta todistusta tarvita”, sanoi Kebes; ”sillä tuskinpa olisi mitään häviämätöntä, jos kuolematon ijankaikkisena olisi häviön alainen.”