LVI. ”Jumalasta siis”, sanoi Sokrates, ”ja itse elämän aatteesta ja muusta kuolemattomasta tunnustanevat luullakseni kaikki, ett’eivät ne koskaan häviä.”
”Kaikki, totta Zey! sen tunnustavat”, sanoi hän, ”kaikki ihmiset ja, minun arvellakseni, vielä enemmin kaikki Jumalat.”
”Koska kuolematon myöskin on katoamaton, eikö siis sielukin, jos se muutoin on kuolematon, ole katoamaton?”
”Ihan täytymyksestä.”
”Kun siis kuolema ihmiseen iskee, kuolee, kuten näkyy, ihmisen kuolon alainen osa, mutta kuolematon puoli väistyy kuolemata ja lähtee pois tervennä ja turmeltomatonna. Varmempi, kuin mikään muu, on, Kebes, siis, että sielu on kuolematon ja katoamaton, ja toden perästä siis elävät meidän sielumme Hadeksessa.”
”Ei ainakaan minulla ole mitään virkkaamista tätä vastaan, Sokrates, enkä voi missään kohden todistuksiasi epäillä; mutta jos Simmiaalla tai jollain muulla on mitään sanomista, niin parasta on, ett’ei hän vaiti ole. Sillä jos joku haluaa näistä joko puhua tahi kuulla, niin, enpä tiedä toista tilaisuutta, mihin voisi sen lykätä, kuin tämä nyt käsissä oleva.”
”Minäkään puolestani”, sanoi Simmias, ”en voi, sanottujen johdosta, missäkään kohden olla epäileväinen; mutta sen aineen suuruuden tähden, josta tässä on puhe, ja tuohon inhimilliseen heikkouteen katsoen, täytyy minun vielä puolestani olla epäilyksissä puhuttujen suhteen.”
”Eikä siinä kyllin, Simmias”, sanoi Sokrates; ”vaan muutoinkin puhut oikein, ja meidän tulee tarkemmin tutkia ensimäisiä otaksumiamme, jospa nämä teidän mielestänne tuntuvatkin luotettavilta; ja kun näitä olette tarkoin tutkineet, niin voitte seurata todistuksen johtoa sen mukaan, kuin ihmisen on mahdollinen sitä seurata; ja jos tämä teille selväksi tulee, silloin ette sen ulompata ole todistuksia etsivät.”
”Totta on, mitä puhut”, sanoi hän.[51]
LVII. ”Mutta”, jatkoi Sokrates, ”ihan täydestä syystä on, te miehet, se seikka mietittävä, että, jos sielu on kuolematon, sen on tarvis huolta ja hoitoa ei ainoastaan tätä aikaa varten, jota me elämän ajaksi sanomme, vaan kaikkea aikaa varten, ja nythän näyttäneekin vaara peloittavalta, jos ken tämän laiminlyöpi. Sillä jos kuolema olisi ero kaikesta, niin olisi se pahoille ihmisille onnellinen keino täten päästä vapaaksi ruumiista ja sielun kanssa myöskin heidän pahuudestaan; mutta nyt sielu näkyy olevan kuolematon, niin ei ole sillä mikään muu pääsy pahuudesta eikä muu pelastus kuin pyrkiminen tulla niin hyväksi ja viisaaksi kuin suinkin. Sillä muuta ei sielu ota mukaansa Hadekseen lähtiessään, kuin kasvatuksensa ja sivistyksensä, ja näiden sanotaan suuresti joko auttavan taikka vahingoittavan kuollutta heti hänen matkansa alussa tuonne alas. Kun, näetten, ihminen on elämänsä täyttänyt, niin sanotaan hänen daimoninsa elikkä suojelushenkensä,[52] joka hänen elossa ollen sai hänet osakseen, nyt rupeavan häntä viemään erääsen paikkaan, johon kaikki kokoontuvat tullakseen tuomituiksi ja josta he sitten kulkevat Hadekseen sen johtajan kanssa, jolle on käsky annettu viedä sinne nuo täältä lähteneet. Kun he siellä ovat saaneet, mitä heidän saada tuli, ja siellä viipyneet sen ajan, minkä heidän viipyä tuli, saattaa heidät taas toinen johtaja tänne takaisin monien ja pitkien aikakausien kautta. Mutta heidän matkansa ei ole semmoinen, kuin Aiskhylon Telefo arvelee; tämä, näet, sanoo suoran polun vievän Hadekseen, mutta minusta se ei näytä suoralta eikä yhdeltä. Silloinhan ei tarvittaisikaan oppaita, sillä jos löytyisi yksi ainoa tie, niin eihän kukaan voisi mihinkään eksyä. Mutta nyt siellä näkyy olevankin monta risti- ja mutkatietä, päättääkseni niistä pyhistä tavoista ja menoista, joita meidän on tapana täällä maan päällä toimittaa. Siveä ja viisas sielu seuraa johtajaansa eikä ole olostaan tietämättä, mutta se sielu, joka himollisesti ruumista ikävöitsee, niinkuin edellisissä olen puhunut, se pitkiä aikoja ympäri ajelehtii, haluten ruumista ja näkyvää maailmaa, ja vasta paljon vastarintaa tehtyänsä ja paljon kärsittyänsä se vaivalla ja väkivallalla joutuu sieltä pois, tuon siihen määrätyn johtajan viemänä. Kun sielu nyt tulee sinne, missä muutkin ovat, ja se on puhdistamaton sekä semmoista tehnyt, että joko hirmuiset murhat sitä vaivaavat taikka se on muuta semmoista aikaansaattanut, joka tämän kanssa on yhdenlaatuista taikka joka kuuluu yhdenlaisten sielujen tekoihin, silloin kaikki muut sielut tätä pakenevat ja kääntyvät pois eivätkä tahdo olla sen matkakumppanina eikä saattajana, ja se ajelehtii ympäri kaiken neuvottomuuden alaisena, siksi että jotkut ajat ovat ohitse menneet, joittenka kuluttua se täytymyksestä viedään sille sopivaan asuntoon. Mutta se sielu, joka puhtaasti ja kohtuudella on elämänsä täyttänyt, se saa jumalia saattajikseen ja johtajikseen ja asuu siinä paikassa, joka itsekullekin sopiva on.”