[22] Viittaa erääsen paikkaan Menonissa (St. 82 ss.), jossa Sokrates tänkaltaisina kysymyksillä saa erään, mittaus-opissa ihan taitamattoman orjan omasta päästä keksimään, että kunkin neliön diagonali on toista vertaa suuremman neliön sivuna. – Tämä sielun kuolemattomuuden todeksi näyttäminen sillä perusteella, että tiedon hankkiminen ei ole muuta kuin uudestaan mieleen muistumista, on itse muutoin sen ohessa osoitteena siitä Sokrateen menetystavasta, jonka kautta hän paljailla kysymyksillä sai toisen huomaamaan ja keksimään totuuden (n. k. ”Sokratinen methodi”).]

[23] Alkuperäisessä tekstissä sointuvat Hades (Αιδησ), näkymättömäin valtakunta, ja sana näkymätön (α̉ειδήσ) yhteen, jota täten on koetettu tavoitella. ῍Αιδησ (Homeron tykönä: ᾽Αΐδησ) johdetaan tavallisesti sanoista ίδεῖν ja a privativum ja merkitsee siis ihmisten silmille näkymätöntä, Tuonelan valtakuntaa.]

[24] Tunnettu on, että mehiläiset ja muuraiset elävät jotakin valtiontapaista elämätä. Mutta vapsahaisistakin (eräs ampiais-laji) tietävät vanhat kirjailijat, esim. Aristoteles ja Aeliano, samaa kertoa.]

[25] Sill’ aikaa kuin tuo ”kova-onninen, oiva Odyssey” ajelehti ympäri meriä hakien isänmaatansa Ithakaa, koettivat hänen puolisonsa Penelopen lukuisat kosijat turhaan tätä luulotella, että muka Odyssey jo varmaan olikin jossain hukkunut ja että hänen siis oli paras mennä naimisiin jonkun kanssa heistä. Penelopen oli viimein täytynyt luvata, että näin tulisi tapahtumaan, kun hän ensin oli valmiiksi kutonut kankaan, joka oli jo kuteille pantuna. Voittaaksensa aikaa ja viivyttääkseen tätä tapausta hän yöllä purkasi, mitä päivällä kutoi. Samoin tekisi tässä tapauksessa sielu, mutta vastakohtaisella tavalla, sillä Penelope ensin kutoi (sitoi), sitten purkasi (päästi), mutta sielu ensin vapautuisi, pääsisi sidoksistaan, mutta joutuisi sitten uudestaan siteisin.]

[26] Joutsenet olivat Apollonin lintuja, joille hän, ennustustaidon varsinainen jumala ja suojelija, oli antanut sen lahjan, että voivat aavistaa loppunsa lähestymistä, jolloin ne virittivät suloista ”joutsen-virttänsä.”]

[27] Tarkoittaa tuota muinaisuuden traagikoille niin mieluista tarua kuningas Pandionin kahdesta tyttärestä Filomelasta ja Proknesta ja Thrakian kuninkaasta Tereystä, jotka muuttuivat, Filomelo ja Prokne satakieleksi ja pääskyseksi, Terey harjalinnuksi.]

[28] Edellisen keskustelun kautta näytettiin todeksi, että sielu ruumiin suhteen oli jotain näkymätöntä, jumalallista, aineetonta (ks. luvut XXVIII, XXIX), mutta ei mitä sielu itsessään on. Tänkaltaisen vastaväitteen tekemällä Simmias (Platoni) tässä paljastaa edellisen keskustelun puutetta. Kuitenkaan Sokrates (Platoni) ei paikalla ryhdykään kumoamaan Simmiaan väitettä, vaan tuopi vielä uusiakin arveluita esille, jotka epäilystä yhä lisäävät, kunnes sitten rupeaa ne kaikki kerrassaan kumoamaan. – Simmiaan vastaväite, että sielu on ruumiin sointu, kuuluu pythagorealaiseen filosofiaan ja oli yleisenä ajatuksena hyvin levinnyt.]

[29] Luku XXIII.]

[30] Nämä molemmat vastaväitteet, ja etenkin Kebeen väite, että sielun ainainen kuolemattomuus ei ensinkään ole mikään seuraus sielun olemisesta kuoleman jälkeen – koska asian laita voisi muka olla se, että sielu muutamia kertoja uudistuu ja pukeupi uusiin ruumiisin, mutta kuluu kulumistansa ja viimein sittenkin saa loppunsa – tekivät kuulijoihin syvän vaikutuksen ja saivat heidät suuresti epäilemään edellisten todistusten pontta ja todenperäisyyttä. Näin kävi myöskin Ekhekrateen, jolle tämä kanssapuhe kerrotaan ja joka pythagorealaisena ihastui Simmiaan väitteesen, että sielu muka oli harmonia. Pythagorealainen oli muutoin Kebeenkin väite sielujen vaeltamisesta toisesta ruumiista toiseen, samaten kuin tuo hänen viittaamansa oppi ruumiin ainaisesta sulamisesta eli muuttumisesta ja uudistumisesta sielun vaikutuksesta on yhteydessä herakleitolais-opin kanssa aineitten alinomaisesta valumisesta. – Lyhyen haastelon perästä Faidonin ja Ekhekrateen kesken, jatketaan kanssapuhe, joka levittää ihmeen kauniin loiston Sokrateen luonteen ympäri.]

[31] Mieskuntaiseen ”efebo”-ikään joutuessaan leikkasi Athenassa nuorukainen hiuksensa ja omisti ne jollekin jumalalle ja antoi ne sen perästä kasvaa. Mutta surun sattuessa oli miesten tapa ne leikkauttaa. Niin tässäkin murheen merkiksi Sokrateen tapahtumasta kuolemasta. Vrt. Hom. II. XXIII, 140. Hiusten leikkaamis-tapa ei muutoin näy aina samana olleen.]