Kelpo valtiomiehen tulee siis opastaa kansaa hyveen ja siveyden tielle, itse kulkien edellä. Mutta älköön suoko himoille valtaa, sillä niistä syntyy rumat rikokset, jotka rikkovat sopusoinnun olokunnassa, jumalan ja ihmisten järjestyksen. Pois siis liianotto, ahneus, sorto, vääryys! Eikä hän saa kostaa pahaa pahalla. Ei sinulle siitä häpeää koidu, jos sua syyttäsi piestään ja vainotaan: vainoojasi siitä häpeän perii ja edesvastuun. Vääryys ei vahingoita vääryytettyä niin kuin vääryyttäjää.

Mutta kuinka ihminen pääsee vääryyttä tekemästä ja kärsimästä. Väärinteon hän välttää, jos tottelee tahtonsa (omatuntonsa) ääntä. Vääryyttä kärsimästä hän pääsee, jos on vallanpitäjä tai ystävyksin vallanpitäjäin kanssa. Mutta sitä varten täytyy hänen mukautua heidän kaltaisekseen — ja se ei kelpaa. Tyrannia jäljitellen joutuu pian sielunsa tihotöillä turmelemaan. Jos siis vääryyttä torjuakseen itse täytyy tehdä vääryyttä, on parempi olla torjumatta ja itse kärsiä. Ei ihmisen elon onni ole siinä, että saa elää kauan ja nähdä hyviä päiviä; jos puhetaiteella voi vaikka henkensäkkin joksikin aikaa pelastaa, ei se siltä ole suuri ja arvokas. Pelastaahan laivurikin taidollaan monen roiston, jonka olisi ollut parempi hukkua mereen, kuin jäädä eloon kiusaksi itselleen ja muille — eikä hän sillä ole mitään mainetyötä tehnyt. Ei elämä sinänsä ole pääasia, vaan että eletään oikein, hyvettä harrastaen. Siihen ei päästä puhetaiteella, joka halpojen etujen vuoksi mairittelee rahvasta. Toisilla keinoin oikea valtiomies edistää kansan parasta: ettei sukoile sen vikoja, vaan sanoo sille suoran totuuden.

Ei ken hyvänsä kelpaa valtiomieheksi. Niinkuin muidenkin virkamiesten pätevyyttä tutkitaan, ennenkuin he viran saavat, niin on valtiomieheksikin pyrkivää tutkittava: onko hän häätänyt sortoa ja vääryyttä, onko hän montakin kunnotonta tehnyt kunnon ihmisiksi? Jos tällä mittapuulla arvostellaan noiden entisten suurmiesten, Themistokleen y.m. ansioita, ansaitsevatko he todella suuren maineensa? Eivät, sillä he pahensivat, eivätkä parantaneet Atkenalaisia, joista heidän hallitessaan tuli arkoja, ahnaita, lavertelevia laiskureita. Totta kyllä nuo miehet loivat Athenalle ulkoloistoa, rakennuttamalla muureja, linnoja, laivoja, veistämöitä, mutta nuo ovat vain tois'arvoisia valtiotoimia. Perikles kohotti kyllä valtion mahtavan näköiseksi, mutta se oli kivulloista turpeutta, jonka alla mätäpaise äilehti. Kun tuo vihdoin aikojen takaa puhkesi märille, syytettiin silloisia johtajia eikä älytty syyttää syyllisiä, taudin taimen kylväjiä. Mutta sen lisäksi useat noista vähämiehistä kukistuivat, joka todistaa etteivät he kelvanneet virkaansa. He eivät parempaa ansainneetkaan, kun eivät sen paremmin osanneet kansaansa kasvattaa, kuin että tämä kaasi nurin kasvattajansa.

Kumpi siis parempi, sofistainko vai Sokrateen suosittamalla tavalla palvella valtiota? Pitääkö kauniilla puheilla mielistellä kansaa, sietää sen vikoja, kujeilla jos joillakin kiivetä vallan kukkuloille? Vai eikö ole parempi kovistella kansan vikoja, niinkuin lääkäri leikkaa potilaalta paiseet, ja siellä tein kasvattaa kansaa siveelliseksi? Näin menetellen perii kyllä nurjain vihat, jonka johdosta Sokrates jo tässä ennustaakin ylevän-surullisen loppukohtalonsa. Mutta vähät tuskista ja kuolemasta, kun tietää oikein tehneensä! Onhan toivossa parempi osa toisessa elämässä, jos elämä täällä meneekin pilalle. Mutta pahantekijän on pelättävä; sillä tuonelaan tulo, raskas velka hartioilla, on suurin surkeus.

Tämän aiheesta kuvailee Sokrates lopuksi merkillisen tarinan muodossa sielujen eri tilaa kuoleman jälkeen. Ijäinen onni ja onnettomuus riippuu siitä, onko elämä täällä maan päällä käynyt hyvän vai pahan suuntaan. Siellä manalassa riisutaan pois kaikki, mikä täällä lumosi silmät ja hämmensi arvostelun — kauneus, rikkaus, ylhäinen asema, viehättävä olento — ja tuomari katsoo vain sielun sisintä olentoa. Täysin hyvät siirretään "Autuasten saarille", paranemattoman pahat syydetään vaivanpaikkaan — eikä uskoisi kuinka paljon siellä on mahtiherroja! — varottimeksi puolikuntoisten suurelle joukolle, joiden parannus vielä on mahdollinen. Näiltä tuonen tuli polttaa pois synnin saastat, kunnes he pitkien aikojen perästä puhtaina pääsevät autuasten seuraan. Niinpä tämä tarina vakavan varottavasti saarnaa kaikille oikeuden sortajille ja paheissa rypeville: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän voittaa kaiken mailman ja saa vahingon sielullensa?" —

Vielä pariin sanaan sulkeaksemme dialoogin periaatteen, määrittelisimme sen näin. Sofistinen retoriikka s.o. itsekkäitä etuja tavoitteleva julkinen toiminta on mitätön, lupaa paljon ja täyttää vähän. Sillä voidaan tosin lumota älytöntä joukkoa, niin että sillä saadaan vaikkapa rajatonta valtaa yhteiskunnassa; sen suojissa voidaan haitatta tehdä vääryyttäkin. Mutta tämä on liian kalliisti ostettu etu, sillä vääryyden teolla saattaa ihminen itsensä ijäti onnettomaksi. Hyve yksin tekee onnelliseksi. Ylempänä luonnon lakia on siveyden laki, joka ei salli vääryyttä eikä muitakaan paheita. Saman siveyden pohjalle on valtionkin elämä rakettava; sillä jos yksilöllinen itsekkyys saa siinä hillitsemättä vallita, on valtio hukassa. — Siinä on oppia meillekkin.

GORGIAS.

KESKUSTELMAN HENKILÖT:

Kallikles. Sokrates. Khairephon. Gorgias. Polos.

I. Kallikles. Sotaan ja tappeluun kuuluu olevankin paras ottaa osaa tuolla tavalla, Sokrates.[1]