Näin alkoi aikakausi, jota sattuvasti on kutsuttu valistusajaksi. Sen yleisenä tunnusmerkkinä oli vilkas opinhalu ja sivistysharrastus, joka elähytti koko kansaa. Rahvaanmieskin uteli, mitä tutkimus oli selville saanut luonnosta ja jumalista. Eikä enää tyydytty sokeasti uskomaan auktoriteetteja, Kriitillisen hengen herättyä, tahdottiin itse älytä asiat, oikeana ja totena pitää vain mitä järki hyväksyi. Tuo ylinnä vallitseva järkevyys otti tutkiakseen kaikkia inhimillisen tiedon ja toimen aloja eikä säästänyt arvostelultaan uskontoakaan ja siveellisyyttä. Ehtimän takaa kyseltiin, mikä on oikeaa ja kuinka olojen oikeastaan pitäisi olla; kiitollisia kysymän aiheita tarjosi erittäin valtio- ja siveysoppi, samalla kuin kasvatus-oppiakin ahkerasti pohdittiin. Nähtiin siveyssääntöjen, lakien ja laitosten eri aikoina ja eri kansoissa suuresti eroavan toisistaan, niin että mitä toinen kansa piti pyhänä se oli toiselle usein miltei kauhistus. Ja millä siitä seikasta selvittiin? Keksittiin erotus luontaisen ja säädännäisen (historiallisen) oikean välillä. Ainoastaan luonnollinen on järkevää — niin päätettiin ja sen perusohjeen mukaan olivat parannukset suunniteltavat. Eikä parantajoita puuttunut, jos joitakin, kullakin alalla, Alkoipa jo silloin kuulua semmoisiakin ääniä, että "orjuus pois", koska kaikki ihmiset luonnostaan ovat yhdenvertaiset (Hippias Eliiläinen, Euripides); mutta toisaalta vastattiin saman luontaisoikeuden kannalta, että luonnossa väkevämpi syö ja sortaa heikompansa, joten siis luonnon kannalta yhtä hyvin voi puolustaa kansanvaltaa kuin hirmuvaltaa. Yhteiskunnallisten vammain paranteeksi laadittiin jos joitakin ohjelmia: kukapa esm. oli rohkeampi reformaatori kuin Platon kirjoissaan?
Valistusajan merkillisimpiä ilmiöitä ja varsinaisia edustajia, jotka ohjasivat sen mielipiteitä ja pyrintöjä, joko ne mielivät hajottaa tai rakentaa, olivat sofistat. He tyydyttivät yleisön tiedonhalua, esittämällä sille helppotajuisesti tieteen tuloksia, jota varten he matkustelivat kautta koko helleeni-mailman, oleskellen etenkin sivistyksen ja valtiollisen elämän ahjossa, Athenassa.
Näiden kulkuriopettajien toimi tähtäsi etupäässä käytöllistä tarkoitusperää. Kreikassa yleinen kansanvaltainen hallitusmuoto vaati joka kansalaista osallistumaan yleisten asiain hoitoon, julkisiin keskusteluihin ja päätöksiin. Tähän hän kykeni, mikäli hänellä oli älyä sekä taitoa puheissa lausumaan ajatuksiaan. Sivistyksen kohotessa vaadittiin julkisuuteen astuvilta yhä etevämpää, yhä taiteellisempaa esitystapaa. Näin tuli kansalaisten miltei pakko erinäisellä opetuksella kehittää puhetaitoansa. Sitäkin tarvetta sofistat tyydyttivät, ruveten puhetaiteen opettajiksi. He koettivat kehitellä oppilaittensa taitoa muodolliselta puolen, harjoitellen heitä ketteriksi väittelemään ja muutenkin teroittaen heidän älyänsä, samalla kuin antoivat heille positiivisia tietoja, joilla he voisivat puheitansa mehustella. Näin sofistat, semmoiset kuin Protagoras ja Gorgias, tieteellisesti ja retoorisesti kasvattivat valtiolliseen toimintaan. Kun he ottivat suurta palkkaa opetuksestaan — josta heidän vastustajansa usein soimasivat heitä — saattoivat tavallisesti vain rikkaat ylimys-nuorukaiset ruveta heidän oppilaikseen.
Käytöllistä tarkoitusperää he myös pitivät silmällä omissa tieteellisissä töissään. He eivät itsenäisesti tutkineet luontoa ja luonnontakaisia asioita, vaan tyytyivät tarvittaessa kauniisti ja yleistajuisesti esittämään tietoviisasten ennen keksimiä oppilauseita. Sen sijaan heidän, voidakseen puheillaan uskotella ja lumota ihmisiä, tarvitsi tarkoin tutkia ihmisen sielullista puolta, tietää mielikuvitelmain synty j.n.e. Tämän ohessa oli kielimuodon viljelys heille tärkeä ja he harrastivat kaikki, mikä enemmin mikä vähemmin, kielioppia ja stilistiikkaa. Siihen liitettiin myös logiikan alkeita, josta he oppivat taidon väitellä, todistaa ja kumota.
Ja mitä sofistat ajattelivat inhimillisestä totuudentiedosta? Heidän kantansa oli, kuten aikakauden, realistisen järkeilevä. Totuuden tietoon vei heidän mielestään varmasti ainoastaan aistillinen havainto ja siihen perustuva järkipäätelmä. Protagoras esm. lähti ilmiöistä niin pitkälle kuin pääsi syiden lyytä ylöspäin perisyyhyn asti, ja tuli siten kehittäneeksi induktiivista menetelmää. Kuuluisalla lauseellaan: "ihminen on kaiken (totuuden) mitta" ei hän suinkaan tahtonut väittää kaikkea yleispätöistä totuutta olemattomaksi; — semmoinen äärimmäinen subjektiivisuus eli skeptillisyys tekisi kaiken järjestetyn ajatuksen, kaiken tieteen mahdottomaksi — mutta tiedetäänhän Protagoraan itse ahkerasti tiedettä uurastelleen useilla aloilla. Ei liene myös vaarallisempi tuo hänen väitteensä, että "joka asiasta on kaksi puhetta vastatusten", jolla myös on luultu hänen epäilleen yleispätöistä totta olevaksi: hän tahtoi kaiketi vain osottaa ihmistiedon vaillinaisuuden, miten harva käsittää asiat muuten kuin puolittain, niin että voidaan tulla näennäisesti vastakkaisiin päätelmiin.
Arveluttavammalta kuuluu jo Gorgiaan ohjelma, lausuttuna noissa kolmessa väitteessä: 1) ei ole olemassa mitään; 2) jos sitä olisikin olemassa, ei olisi mahdollista siitä saada tietoa; 3) jos siitä saisikin tiedon, ei sitä voisi kellekkään ilmaista. Oliko siis Gorgias tieto-nihilisti, vai mitä hän tarkoitti väitteillään? Tulee muistaa, että hän väittelee elealaisten olemus-oppia vastaan. Aistiperäisen tiedonsaannin kannaltaan hän tietysti tunnusti ilmiömailman (empiirisen olopiirin) olevaksi. Hän eitti vain paljaasti ajatellun oleen (das Ding an sich, nooumenon). Ehkä joutui hän siihen, nähdessään fllosoofien ristiriidassa keskenään kiistävän minkä monuutta, minkä yksiyttä olemattomaksi. Sentähden hän sanoi: jos tuota puhdasta olemaa olisikin, ei aistimme saisi siitä selvää tietoa; ei ole siltaa siirtämässä meitä niin peräti aistintakaiseen olopiiriin. Pääasiassa oli siis Gorgias Protagoraan kannalla: hän tahtoi siirtää ajatuksen mielikuvain utupiiristä todellisuuden pohjalle, jonka keskustaan hän asetti ihmisen. Tässä hän kuitenkin, samoin kuin muut sofistat, huomasi tietokeinojemme vaillinaisuuden, miten kaikki tietomme on vain relatiivista. Saavuttaakseen edes jotakin, koettivat he entistään tarkemmin määritellä käsitteitä. Sentakia Prodikos laati synonymiikan. Näin varustettuina ryhtyvät he tutkimaan ihmistä hänen eri toimissaan, jättäen sikseen puhtaasti henkiset tähystelyt, joihin jo oli kyllästytty. Tiede saa aivan käytännöllisen suunnan, käsittäen kasvatusta, retoriikkaa, valtio-oppia y.m.
Ylimalkaan sofistat siis liikkuivat varovasti eivätkä arvanneet ainakaan pitkälle astua aloille, jonne ei aistiperäinen ajattelu opastanut heitä. Siitä seuraa, että he uskonnossa olivat epäilijöitä. He myönsivät korkeintaan, että henkimailma ja jumalia mahdollisesti saattaa olla, mutta meidän on mahdoton saada varmaa tietoa. Semmoisia lauseita lie Protagoras laskenut kirjassaan "jumalista", joiden takia hän tuomittiin kuolemaan, jolloin hän, lähtien tuomiotansa pakoon, sai surullisen lopun, kun hukkui meren aaltoihin.
Mitä muuten tiedetään, olivat etevimmät sofistat elämässään siivoja ja kunniallisia ihmisiä, eikä sitä kiellä Platonkaan, vaikka hän muuten on sotikannalla heitä vastaan. Epäsiveyttä he eivät omasta puolestaan suosineet, ja jos heidän dogminsa johtopäätöksissään sisälsivätkin vaaroja siveydelle, olivat he itse oppiansa paremmat. Kun lukee Prodikoksen kauniin tarinan "Herakleesta tienhaarassa", jossa sankari hylkää hekuman ja päättää kulkea hyveen tietä, ei suinkaan saa huonoa käsitystä kirjoittajan siveydentilasta.
Ja kuitenkin sofistat jo aikaisin joutuivat pahaan huutoon, niin että heidän nimensä, alkuaan kunnioittavasti merkiten vain viisauden harrastajaa eli opettajaa, "professoria", pian tarkoitti tyhjää viisastelua, ulkokultaista vilpistelyä, totuuden vääristelyä ja kaikenmoista kataluutta tiedon asioissa. Kuinka se oli mahdollista? kysyttänee kummeksuen. Jossain määrin he kyllä itse olivat siihen syypäät ja heitä täytyy moittia samoista vioista kuin koko valistussuuntaa. Heidän aistiperäinen tiedonsaantioppinsa rajoitti tiedon mailman liian ahtaaksi, jättäen henkisen olopiirin avoimeksi subjektin mielivallalle tai epäilykselle. Jos itse eivät kieltäneetkään yleispätöistä totuutta, kohtelivat he sitä kuitenkin väliäpitämättömästi. Pian kävi niin, ettei enää vakavasti kysytty totuutta. Pääasia oli vain, että osattaisiin sujuvasti väitellä mistä teemasta tahansa sekä puolesta että vastaan. Jos joillakin puhekujeilla koetettiin saada vastustaja hämilleen ja omiin sanoihinsa solmetuksi. Täten kehittyi sofistiikasta eristiikka l. kiistelytaito. Selvä on, että tämmöinen pilanteko oli arveluttava tieteen menestymiselle, jonka juuret asuvat totuuden maassa. Miltei vielä suurempi vaara uhkasi siveyttä sofistain opista, se kun oli omansa vieroittamaan ihmisiä hengen alalta ja jalommista pyrinnöistä ja kiinnittämään heitä aineellisten etujen harrastukseen. He tosin eivät suoraan kieltäneet uskonnollisia käsitteitä ja siveellisiä totuuksia, mutta heidän innoton välinpitämättömyytensä niitä kohtaan vaikutti masentavasti, sitä enemmin kun heitä muuten ihaillen kuunneltiin. Tästä kiihtyi helposti kuulijoissa ja oppilaissa julkea uskonnon ja siveyden halveksunta. Kauan oli Kreikassa tieteellisesti harkittu siveyskäskyjen ja valtionlakien pätevyyttä, mutta vasta Perikleen aikakautena vireäksi kehjennyt yksilöismielisyys ja järkeily kyseli, ovatko nämä perusohjeet myös vapaalle ihmiselle sitovat, ja tultiinpa usein siihen päätökseen, ettei niitä tarvinnut noudattaa, elleivät ne olleet luonnonmukaisia. Yksilöis-ihminen haluineen himoineen asetettiin siis tässä oikean ja hyveen mitaksi, samoin kuin hän tiedollisuuden alalla sai määrätä totuutta aistimustensa ja jokapäiväisen ymmärryksensä mukaan. Tästä kylvöstä ilmeni pian hedelmänä siveellinen köyhyys ja irstailu elämässä ja tavoissa. Varsinkin sofistain yksityisoppilaat, nuo rikkaat ylimysnuorukaiset, jotka heiltä tahtoivat oppia taidon päästä valtaan ja mahtavuuteen, suosivat tuommoista eetillistä nihilismiä. (Kansan suuri enemmistö oli uskon ja opin asioissa enemmän vanhoillaan). Vakavammat sofistat koettivat kyllä säädännäisen (positiivisen) lain alta hakea esiin luontaisen lain ja moraalin. Niinpä Protagoras opetti, että oikeamieli ja häveliäisyys (omatunto) ovat jumalain paras lahja ihmisille; eikä Hippiaankaan lause, että "laki pakottaa ihmistä paljoon vastoin luontoa", vielä sisällä mitään moitittavaa, jos luontoa oikein käsitetään. Mutta mitä enemmän luonnolla tarkoitettiin ihmisen aistillisia viettejä, sitä enemmän tuntui laki luontoa sortavalta. Tältä kannalta vastustettiin useita olemassa olevia laitoksia valtiossa — niinpä väliin osaten oikeaankin, säätyeroa ja orjuutta — ja valistuksen julistama yksilön vapaus uhkasi hävittää kaiken auktoriteettivallan ja laillisen järjestyksen. Ensin pyyhittiin menemään uskonnolliset käsitteet — Protagoras ei sanonut tietävänsä jumalista mitään, Diagoras oli julkinen jumalankieltäjä — perässä seurasi siveyskäskyt ja valtionlait.
Tämmöistä tulosta vanhat sofistat eivät suinkaan tarkoittaneet työstänsä. He joutuivat pahaan maineeseen, osaksi syyttäkin, sittekun reaktsionin tultua valistussuunta sofistoineen kaikkineen sai tuomionsa. Mutta heillä oli vielä se paha onni, että joutuivat erään heille epäsuopean jättiläisneron kuvattaviksi, ja hänen heistä tekemänsä kuva, joka esittää heitä sangen epäedullisessa valossa, on jälkimailmalle säilynyt. Platon rakenteli suurisuuntaista ohjelmaa parantaakseen ihmiskuntaa, mutta valistusajan katsantotapa oli siinä hänen tiellänsä. Sen etevimmät edustajat, sofistat, olivat siis murskattavat, ja sodassa heitä vastaan hän ei jätä käyttämättä mitään asetta: vihaa, ivaa, pilkkaa, pilaa. Täten on heistä sukeunut irvikuva, joka tehoo sitä paremmin, kun kuva on tehty mestarinkädellä: tosipiirteitä sen verran vain, että henkilöt astuvat ilmi-elävinä esiin. Eikä muutamissa dialoogeissa enää esitetäkkään vanhoja, jo silloin manan maille menneitä sofistoja, vaan heidän nimellisinä Aristipposta ja Kyyniläisiä.