Ilahuttavampi ilmiö ja monessa kohden sofistain vastakohta on Sokrateen (469-399) suuri persoonallisuus. Hänkin seisoi valistuksen pohjalla — jonka takia vihaajansa soimasivat häntä sofistaksi —, hänkin tahtoi itsenäisesti miettiä mitä valtiossa ja uskonnossa oli perittyä tapaa, mutta uskoi lujasti yleispätöistä totuutta ja että tämä juuri sillä tien, ajattelemalla, oli löyttävissä. Uskonnollinen mieli ja ylevä siveellisyys elvytti häntä ja rakkaus totuuteen innostutti häntä sitä etsimään. Perustamatta mitään varsinaista oppikuntaa, oli hän aina valmis keskustelemaan kenen kanssa tahansa niistä asioista, joita hän harrasti. Hänen omituinen ilmiönsä, sattuvat sanansa ja sukkelat pilapuheensa tekivät hänet yleisesti tunnetuksi; varsinkin viehätti hän puoleensa sivistyneitä nuorukaisia rakastettavalla, epäitsekkäällä luonteellaan, henkevällä ja samalla yksinkertaisella olennollaan. 70:n vuotiaana tuomittiin hän kuolemaan "nuorison viettelemisestä ja uusien jumalien maahan tuomisesta". Hän kaatui sen vainon viatonna marttiirana, joka siihen aikaan sattuneen demokraatisen reaktsionin johdosta kohtasi koko valistussuuntaa.
Sokrates uskoi totuuteen päästävän älyn eli tiedon tiellä. Hyläten subjektiiviset luulot (doksai), etsi hän yleispätöistä tietoa ja luuli sen paraiten löytyvän yhteisesti etsittäissä, keskustelemalla. Ajatuksia vaihdeltaissa, toisiaan arvosteltaissa oli väärä perattava pois todesta ja totuuden määräävä järjen laki löydettävä. Tässä oli aljettava itsetuntemuksesta, tunnustettava että itsestään ei tiedä mitään. Sentähden Sokrates ensi työkseen kumosi, jopa ivankin aseella ("sokratinen ironia"), kenen väärät kuvitelmat kulloinkin, sillä totuuden etsinnälle on puolinaisen sivistyksen luuleteltu tieto pahinna esteenä; sitte johtaa hän keskustelua siihen suuntaan, että totuus dialektiikan kautta ikäänkuin itsestään syntyy (jonkatähden hän kutsuihen totuuden "kätilöksi"). Tätä varten hän menetellen induktiivisesti, kerää niitä näitä yksityistapauksia ja hakee niille laatukäsitteen, jonka alle ne alistuvat. Yleiskäsitteessä hän uskoi tavanneensa itse asian ytimen, jonka rinnalla yksilöishavainnon kuvitteet eivät päde mitään.
Tällä logiikan aseella hän nyt tarkasti elämän eri kysymyksiä, yrittäen etupäässä saada selville siveellisiä suhteita, mikä milloinkin on oikeaa ja väärää. Omituinen oli hänen uskonsa, että tämän asian perille päästään älyn opastuksella, tiedon tiellä, että tieto ja hyve on yhtä. Siinä ilmenee valistusajan järkiuskoa. Sivistyssuhteiden käytyä kierommiksi, ei monikaan enää mielestään voinut noudattaa perittyjä elämänsääntöjä: kuka enää tiesi mikä oli oikein, kun toinen neuvoi niin, toinen näin? Ainoastaan valistunut arvostelu, selvä tieto veisi perille. Tästä Sokrates kehitti peruslauseensa, sovitellen sen siveyden alalle: oikea tieto vie oikeaan tekoon, tieto löytää hyveen. Älyllinen sivistys synnyttää siveellisen kunnon; kun järki vain saa asian selville, seuraa tahto itsestään. Rikokset ja huonot tavat seuraavat vain paremman tiedon puutteesta.
Näin siis Sokrates, tuo ihmiskunnan "suurimpia silmäpuolia, erehtyi siihen omituiseen vikaan, että asetti murtoluvun totuudesta koko totuudeksi" (Gomperz). Siinä on kyllä osaltaan paljokin totta: hämärä ajatus tekee siveellisenkin tajunnan hämäräksi, "lyö siihen rikkoja, joista pahat himot ryntäävät sisään." Mutta Sokrateen lauseessa on sittekkin vain rajoitettu pätevyys. Milloin toimen tarkoitus samalla on sovussa yksilön edun kanssa, valitsee hän ne keinot, jotka vievät tarkoituksen perille, kuten elämän aineellisilla aloilla todella tapahtuukin. Siinä äly ja tahto ovat sopusoinnussa. Mutta toisin käy siveyden tehtävissä, jotka eivät lupaa ihmiselle välitöntä aineellista etua. Kuinka saattoi Sokrates tulla tuohon uskoon? Hän oletti moraalisen hyvän ja onnellisuuden samaksi: ihminen tulee onnelliseksi olemalla hyvä. Kuka ei siis tahtoisi olla hyvä ja onnellinen? Kuka tahtoisi tahallaan olla paha ja kurja s.o. onneton (kakós)? Sanain kahdamielisyys edisti siis myös käsitystä siihen suuntaan kuin Sokrates tahtoi. Kysymyksen: mikä on hyvä? vastasi hän se mikä on tarkoituksenmukaista, mikä parhaiten ihmistä hyödyttää ja tekee hänet onnelliseksi.
Sokrateen oppilaista Xenophon tuolla "hyödyllisellä" ymmärsi melkein vain jokapäiväistä hyötyä; mutta Platon selitti sen syvällisemmin olevaksi kalón kai agathón, siveellinen jalostus joka edistää sielun tosi parasta. Joka tapauksessa kuitenkin hyve ja onni tehdään samaksi: ihminen pyrkii hyväksi tullakseen onnelliseksi. Sokrateen kanta oli siis "eudaimonistinen"; samoin oli Platoninkin ja yleensä antiikin.
Sokrateen pyrintö siveellisesti uudistaa elämää tieteellä on antiikin sivistysvainiolla tuottanut sen etevimmät ilmiöt, Platonin ja Aristoteleen.
* * * * *
Sokrateen vaikutusta tuntui enemmin tai vähemmin niissä oppisuunnissa, jotka ilmestyivät hänen jälkeensä, joiden edustajia sentähden sanottiin Sokratelaisiksi. Useat heistä kallistuivat kuitenkin enemmän sofistain puolelle. Niitä erotetaan neljä eri lahkokuntaa:
1) Megaralaisen koulun perustaja Eukleides samoitti elealaisen olema-käsitteen ja sokratelaisen hyvän. Mutta eipä etiikka eikä teoreetinen tieto siitä suuresti kostunut, että ainoaksi tosiaan olevaksi säädettiin hyvä, joka pysyy yhäti tuona yhtenä kaltaisenaan, jos ihmiset sitä eri nimin mainitsevatkin, ja jos hyvekkin on vain yksi, nim. tieto, jonka eri nimityksiä muut hyveet ovat. Abstraktisesta yhdenopista aiheutui, että epäillen katseltiin kaikkia eri tietämyksiä ja yleensä suosittiin eittoperäistä suuntaa. Hedelmättömällä abstraktisuudellaan tämä koulu ei vienyt tiedettä eteenpäin, jos se kehittikin eristiikan (kiistelyn) taitoa.
2) Vielä vähäpätöisempi oli Eliläis-eretrialainen koulu (Phaidon, Menedemos), joka näkyy kehittyneen melkein edellisen tapaan.