Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätä sanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.
Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.
Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.
Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu — kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta — kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.
Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja — ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan — kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.
Erikoista ihmettelyä herättää Aristophaneen esiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.
Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia. Agathon, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. Pausanias kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa. Phaidros kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. Eryximakhos mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.
Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunut Alkibiades tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.
Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. Apollodoros, eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita — Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan — kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.
Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen — ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.