"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa, eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia, jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen, joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii tuntemaan itse kauneuden.'

"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin, joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis', sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on jollekin ihmiselle suotu.'

"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin. Itse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden saavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle parempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen velvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja harjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja ylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin. Jos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle, muussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!"

Kun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta Aristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli puheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli syntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti — ainakin siltä tuntui — juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon sanoi: "Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin kutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme jo!" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli vahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja käski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen ja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia muita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä muratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: "Terve, miehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai pitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme tulleet? Minä näet — sanoi hän — en eilen kyennyt saapumaan, mutta nyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä ja sitoa viisaimman ja — jos niin saan sanoa — kauneimman miehen päähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa. Kuitenkin — vaikka te minua nauraisittekin — tiedän minä varmasti puhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä ehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai ettekö?" — Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja asettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle joukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten ja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan istuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet väistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt, syleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.

Agathon sanoi silloin: "Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen jaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!" — "Oikein!" sanoi Alkibiades. "Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?" Samassa hän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja sanoi: "Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet asettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta siellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan. Ja minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään juuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun viereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut itsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?" — Sokrates sanoi: "Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen rakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta alkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut lupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa sanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja mustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin pidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin tekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos hän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua, sillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!" — "Ei ole", sanoi Alkibiades, "sovinto mahdollinen minun ja sinun välillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt, Agathon", sanoi hän, "anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa seppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi minua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä, joka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten sinä, vaan aina." Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä Sokrateen ja heittäytyi lepäämään.

Kun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: "Hei, miehet! Tehän näytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan teidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien päämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos Agathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka oikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!" sanoi hän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen hän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän täyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: "Sokratesta vastaan olen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda, niin hän juo tulematta silti koskaan humalaan." Poika kaatoi nyt maljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: "Miten nyt teemme, Alkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me noin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset." Alkibiades vastasi: "Parhaan ja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!" — "Terve, sullekin!" sanoi Eryximakhos. "Mutta mitä meidän pitää tehdä?" — "Kuten sinä käsket. Sillä sinua tulee totella." —.

"'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]

"Määrää siis, mitä haluat!" — "Kuulehan", sanoi Eryximakhos, "ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen vuorostaan — alkaen vasemmalta oikealle — pitäisi Eroksesta niin kauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut olemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet tyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät Sokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä tekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin." — "Niin, Eryximakhos", sanoi Alkibiades, "ehdotuksesi on hyvä, mutta eihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien kanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan jotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on aivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan kiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän pidättäydy käymästä minuun käsiksi." — "Ole vaiti!" sanoi Sokrates. — "Kautta Poseidonin", sanoi Alkibiades, "älä väitä mitään vastaan, sillä sinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!" — "Mutta tee niin", sanoi Eryximakhos, "jos haluat: kiitä Sokratesta!" — "Miten sanot", virkkoi Alkibiades. "Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun käydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne." — "Kuule sinä", sanoi Sokrates, "mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä aiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?" — "Aion puhua täyttä totta. Katso siis, suostutko tähän!" — "Tottahan minä toden sallin", vastasi tämä, "ja käsken sinun lausua sen." — "Tahdon heti alkaa", sanoi Alkibiades, "sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä sanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja sano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin asian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan ihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi taitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.

"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse kyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus on totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan niiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa ja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja käsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu olevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri Marsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates, sitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet samallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet myönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon ihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä suunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka puhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen Marsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä, esittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno huilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia, hurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja vihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman mitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos kuulemme jonkun muun puhujan — olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja — puhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta kun joku saa kuulla sinun puhuvan — tai jonkun toisen esittävän sinun puheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno — niin, olkoon kuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me puheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla vakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa, miten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin vaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa rajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat kyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin kokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan, olin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista en kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään vastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden tilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta minun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta. Vielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani, en voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut tunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen, kuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita. Sentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja pötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja vanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut tunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan, häpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän tunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän käskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä joukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen häntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin, ettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin se varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä, miten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.

"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun että useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on kuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä on! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä paljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että Sokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän ympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on kaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa osoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on kuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa. Mutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja juomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää, että jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää sitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän myöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin joku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi. Hän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia emmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee ihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä. Mutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en tiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne joskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja kultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti oli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti kiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena voittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos miellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla oli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut näihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen ollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan, lähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän minun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä valehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä olin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin hänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja yksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään siitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja vietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin hänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan, tätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja painiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua siitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä tavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja olla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada selville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet kanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään. Tähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän kuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän aterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä. Mutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut, keskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä pois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet jäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän oli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän saakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää kenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan, jollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta — olkoon sitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei — ja jollei toiseksi minusta näyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on ryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla samanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka on tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita myös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa anteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa. Kun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta kohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua — sillä sydämeen eli sieluun, eli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen filosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren sielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet tekemään ja puhumaan mitä tahansa — ja kun näen Phaidrokset, Agathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet — ja miksi minun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä on samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan — sentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan anteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos täällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa tarpeeksi suuret salvat.