"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle, sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin kykyni sallii."
Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui: "Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin, sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta että minä jään sanattomaksi?" — "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos, "näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit sanattomaksi." — "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä, mutta lopussa — kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään, häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä. Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista. Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli, kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan, jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista, tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros, haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus, mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen kanssaan ja sitten puhumaan!" — "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.
"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti. No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään, sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään, vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" — "Aivan niin", sanoi Agathon. — "Eikö ole samoin äidin laita?" — Tämänkin hän myönsi. — "Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on, onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?" — Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren veli?" — Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi — Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta johonkin?" — "On varmasti." — "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran, kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" — "Kyllä varmasti", sanoi hän. — "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa, hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" — "Omistamatta, todennäköisesti." — "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten sinusta?" — "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. — "Hyvin sanottu, sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on voimakas, olla voimakas?" — "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa, mitä hän on." — "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka on terve, olla terve — kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat — jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon — näiden on — jos vain ajattelet, Agathon — välttämätöntä tällä hetkellä omistaa kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka vielä voisi kaivata tätä? Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä, joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa, tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin: 'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja. mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin itselleen varattuna?" — "Aivan niin", sanoi hän. — "Siis tämä ja jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta." — "Aivan niin", sanoi hän. — "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö sanonut jotenkin näin?" — "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. — "Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?" — Hän myönsi. — "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Eros siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." — "Välttämättä", sanoi hän. — "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" — "En millään muotoa." — "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos näin ovat asiat?" — Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." — "Taisit lausua aivan oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä sinun mielestäsi myös kaunista?" — "On kyllä." — "Jos Eros kaipaa sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös hyvää." — "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." — "Niin, totuutta vastaan sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.
"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta, jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita — sen puheen, jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin) väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros siis ruma ja huono?' — 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' — 'Luulen kyllä.' — 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä? Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja tietämättömyyden välillä?' — 'Mitä se on?' — 'Etkö tiedä', sanoi hän, 'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä? Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se, mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden ominaisuuksien välimailla!' — 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan tunnustavat, että hän on suuri jumala.' — 'Tarkoitatko sinä', sanoi hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet tuntevat?' — 'Kaikkia.' — Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne, Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat, ettei hän olekaan jumala?' — 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. — 'Yksi olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' — Minä sanoin: 'Kuinka voit sanoa niin?' — Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' — 'Kautta Zeun, en suinkaan!' lausuin. — 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' — 'Varmasti.' — 'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' — 'Sen olen myöntänyt.' — 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen hyvästä ja kauniista?' — 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' — 'Näetkö nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'
"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' — 'Ei mitenkään.' — 'Mutta mitä hän sitten on?' — 'Edelläsanotun mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' — 'Mitä siis, Diotima?' — 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki, mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' — 'Mikä valta-asema on hänellä?' — 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä, ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' — 'Kuka on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' — 'Se käy tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27] kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt Poros, joka oli juopunut nektarista — viiniä ei silloin vielä ollut — lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta. Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija, koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen: Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee, mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa. Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa. Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' — 'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä. Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa. Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus, sellainen, jommoisen olen esittänyt.'
"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' — 'Sen koetan minä, Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se, mikä on kaunistat?' — Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan 'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates, mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa osakseen hyvää?' — 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän tulee onnelliseksi.' — 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo, vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai mitä tarkoitat?' — 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä kaikille.' — 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat, vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' — 'Sitä minä itsekin ihmettelen', vastasin. — 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän. 'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme toisilla nimityksillä.' — 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. — 'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' — 'Se on totta.' — 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' — 'Oikein puhuttu', sanoin. — 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi, ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' — 'Näytät puhuvan totta', sanoin minä. — 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi pois, jos nämä — niin heidän omiaan kuin ne ovatkin — näyttävät olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta rakastavan?' — 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. — 'Käykö siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset rakastavat hyvää?' — 'Kyllä', sanoin. — 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi se, mikä on hyvää?' — 'On kyllä.' — 'Ja ettei se vain olisi', sanoi hän, 'vaan että se aina olisi?' — 'Sekin on lisättävä.' — 'Rakkaus on siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä on hyvää.' — 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.
"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' — 'Minä en silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' — 'No niin', sanoi hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin että sielun puolesta.' — 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä, 'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' — 'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet, Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden. Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista, niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen, kuten sinä luulet.' — 'Mihinkä sitten?' — 'Kauniissa siittämiseen ja synnyttämiseen.' — 'Olkoon niin', sanoin. — 'Varmasti', sanoi hän, — 'Kuinka juuri synnyttämiseen?' — 'Koska synnyttäminen on ikuista ja kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'
"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä, kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan? Taidatko sanoa?' — Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi: 'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä käsitä?' — 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' — 'Jos sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena, ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta, suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny, osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi. Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa. Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen. Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'
"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' — Hän vastasi, kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi, kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan, jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi', jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän, 'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] — sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä; niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa, synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat, millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä. Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia, mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'
"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä, mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa. Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että, jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena. Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin mahdollista!'