"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa puoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet toistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he kuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään tahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista joku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja kietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen puolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja näin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon ja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat heidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan he siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis nämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan keskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että jos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi suku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi tyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja pitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta asti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa heitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä kahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.

"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja niinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun ovat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja syleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska he ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan häpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se nimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina antautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi, rupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta ja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat tyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa tapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä, hän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis poikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa, valtaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus, eivätkä he — lyhyesti sanoen — halua erota toisistaan edes vähäksi aikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat niitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen tapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen rakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä innolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti kummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan ainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä maatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi: 'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät tietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte, että mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän tarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte, tahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä, joita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä ollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette yhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te halajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' — tämän kuultuaan ei kukaan — sen tiedämme — vastaisi kieltävästi tai näyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi kuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä ja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on se syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme kokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä rakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala meidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat tehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme ole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me saamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka nenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta sentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia kunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla osallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä vastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka vetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi ja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme hänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos keskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että minä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin sattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä. Minähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että meidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden täyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen luontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä olosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on lemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos siis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä silloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät lahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle tarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme kunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme, parantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. —

"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta, toisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä pilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin sanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain ovat jälellä."

"Minä teen tahtosi mukaan", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen lausuneen. "Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja jollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat rakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi, sentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin olen luottavaisella mielellä." Sokrates sanoi: "Sinähän olet itse jalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä asemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen olemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi ja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen." — "Sinä tahdot huumata minut, Sokrates", sanoi Agathon, "jotta joutuisin hämilleni luullessani kuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen." — "Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos minä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi näyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta katsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää näytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien harvojen ihmisten takia." — "Kuinka Sokrates", sanoi Agathon, "ethän sinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin käsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat pelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?" — "En tosiaan tekisi kauniisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos ajattelisin sinusta jotakin epähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin, joita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta. Mutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla ja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin, niin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on häpeällistä. Vai mitä tarkoitat?" — "Totta puhut", sanoi hän. — "Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin häpeällistä." — Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen puheeseen ja lausuneen: "Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän enää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan hänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on kaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan, mutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja vastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa jumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla." — "Hyvin puhuttu, Phaidros", sanoi Agathon, "eikä mikään estä minua puhumasta, sillä Sokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.

"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee, meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene. Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen. Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa hennoiksi, sanoen:

"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.
Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'

"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta. Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä pysyy.

"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta. Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on — kuten tunnustetaan — nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen, Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa, on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi — jotta minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos omalleen — on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa, Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä. Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui, kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden) hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt, johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin, ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia. Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä

"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle, tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'

"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa, ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa, jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville, ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden, ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja, kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja ihmisten mielen.