"Laguna ene bihotsarena, sydämeni, oma ystäväiseni," sanoi hän äkkiä, "oletteko te kotoisin kotipuolestani?"
Baskien kieli on, tietäkääs herra, meistä niin kaunis kieli, että me oikein vavahdamme kuullessamme sitä muualla puhuttavan; "baskilaisen ripittäjän minä haluaisin," lisäsi don José hiljaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi hän kertomustansa Carmenista:
"Elizondosta minä olen", vastasin baskien kielellä tuntien itseni sangen liikutetuksi, kun kuulin hänen käyttävän kotipuoleni kieltä.
"Minä taas olen syntynyt Etchalarissa," selitti hän, "joka on noin neljän tunnin matkan päässä täältä. Mustalaisten mukana tulin Sevillaan. Tupakkatehtaan työhön menin ansaitakseni matkarahat Navarraan, sillä tarkoitukseni oli palata takaisin poloisen äitini luo, jolla ei ole muuta vanhuuden turvaa ja joka omistaa pienen barratcean (puutarhan), missä kasvaa parikymmentä omenapuuta. Oi, jospa olisin jo kotikylässäni, tuon valkoisen vuoren juurella! Täällä on minua alinomaan loukattu sen vuoksi, ett'en ole tämän puolen väkeä, joka on vain roistoja ja mätäappelsiinien kauppiaita. Kaikki nämä vaivaiset ovat asettuneet minua vastaan vain siksi, että joskus olen sanonut heille, etteivät kaikki Sevillan kerskaavat puukkojunkkarit peljättäisi yhtä ainoaa kotipuoleni poikaa, jolla on maquilansa ja sininen barettinsa. Toverini ja ystäväni, ettekö voi tehdä mitään kotipuolelaisenne hyväksi?"
Hän valhetteli silloin ja on aina vain valhetellut minulle. En tiedä, onko tuo tyttö koskaan totta sanaa puhunut. Mutta silloin minä häntä vielä uskoin ja juuri valheensa kautta hän minut voitti. Hän melskasi baskien kieltä ja minä tolvana uskoin hänen olevan kotoisin Navarrasta, vaikka jo hänen silmänsä, suunsa ja ihovärinsä todistivat hänet mustalaiseksi. Minä olin hullu, joka en enää välittänyt mistään. Ajattelin, että jos espanjalaiset olisivat minun kuullen puhuneet pahaa kotipuolestani, niin olisin silpaissut heille ristin kasvoihin niinkuin Carmen juuri oli eräälle toverillensa tehnyt. Sanalla sanoen, olin kuin juopunut mies ja aloin puhua typeryyksiä eikä paljoa puuttunut, ett'en jo tehnyt tuhmuuksia.
"Jos minä tyrkkäisin teitä ja te kaatuisitte maahan, ystäväni," sanoi tyttö baskien kielellä, "niin eivät nuo kaksi pahanpäiväistä kastilialaista ainakaan kykenisi estämään pakoani…"
Minä unhotin esimieheni käskyn ja kaikki, hitto vie, ja sanoin hänelle:
"No, koettakaa sitten paeta, ystävättäreni ja kotiseutulaiseni, ja auttakoon teitä Vuoriston pyhä Neitsyt yrityksessänne."
Olimme tulleet juuri erään kapean salakadun suulle, joita löytyy Sevillassa kovin monta, kuten tiedätte. Äkkiä käännähti Carmen minuun päin ja tyrkkäsi nyrkillään rintaani. Minä olin kaatuvinani seljälleni, hän hyppäsi samassa ylitseni ja alkoi juosta pakoon paljastaen pari sellaista säärtä, että…! Puhutaan usein baskilaisista sääristä, … ja näiden veroiset hänen joustavan kauniit ja nopsat säärensä hyvin kyllä olivatkin. Minä aloin heti kömpiä ylös, mutta asetin peitseni poikkipäin niin taitavasti, että ainakin aluksi estin vahtitoverini pääsemästä hänen jälkeensä. Sitten läksin itse juoksemaan hänen jälkeensä ja kumppalit perässäni. Mutta kun kannukset, miekat ja peitset estivät juoksuamme, oli meidän mahdoton saavuttaa pakolaista. Muutamassa minuutissa oli hän hävinnyt näkyvistämme. Sitä paitse pitivät kaikki korttelin ämmät pakolaisen puolta ivaten intoamme ja neuvoen meitä vallan väärille teille. Kotvan aikaa edes takaisin juostuamme olimme pakotetut palaamaan päävahtiin ilman vankilanjohtajan vastaanottolippua.
Päästäksensä rangaistuksesta kertoivat mukanani olleet vahtisotilaat esimiehelleni, että Carmen ja minä olimme keskustelleet hiljaa baskien kielellä eikä se, totta puhuen, näyttänytkään erittäin uskottavalta, että tuollainen tyttönen olisi noin vain voinut tyrkätä maahan minunlaiseni miehen. Koko tapahtuma näytti siis kovin arveluttavalta tahi oikeammin näkyi tahallisuus jotenkin selvään. Vahdista päästyäni alennettiin minut tavalliseksi sotilaaksi ja sitä paitse sain kuukauden vankeutta. Tämä oli ensimäinen rangaistukseni sen jälkeen kuin olin astunut sotapalvelukseen. Hyvästi siis majoitusmestarin olkanauhat, jotka jo luulin saavani!