— Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en minä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne viehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani retkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä ystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.
— Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa pelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla välinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus sellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella — hän näytti pyssyänsä — olen minä kaikkialla kuningas sillä alueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää hyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.
— Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi, sanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan kieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla voitte hankkia monta muuta.
— Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio päättävästi.
— Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi, mutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän ja pyssy, joka ei petä.
— Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään muistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle, Brando!
Ryöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson kivääriin:
— No perhana, hra luutnantti, … jos minä vain uskaltaisin … mutta ei … te pidätte itse siitä niin paljo.
— Mitä sinä siis tahtoisit?
— En mitään … itse kapine ei merkitse mitään … ell'ei sitä myöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon kaksoislaukausta … ja ainoastaan toisella kädellä… Sitä ei tehdä toistamiseen.