— Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso käyden kuolon kalpeaksi.
— Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa, tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi kaksintaisteluksi.
— Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?
— Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista, jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä … englantilaiseen tapaan.
Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja liikutettuna puristi.
— Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin … valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille, että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!
Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.
— Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa täsmällinen.
— Kyllä, herra eversti.