Sen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti della Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan vetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien syytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot, jotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa, milloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään haljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven, joka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät everstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat kylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria Pietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat della Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin nimitettiin Barricinien kätyrejä.
Everstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että hän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti kävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava yleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista määräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa hautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä odottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä oli itsellensä valinnut — ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti puolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui santarmeihin, "että voima puolustaisi lakia", kuten hän sanoi.
Hautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken aikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista jäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa vainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä, kääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja santarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja käski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja uhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki näyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat useat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen poskellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen: "Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!" "Laukauksia tietysti peljäten" kuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi takaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä liikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa kulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti eräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa huutamalla: "eläköön keisari!" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi häneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin härän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän ilkityön estetyksi.
Tietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti prefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen, jossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu ja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia oli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut perinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset aseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat rangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.
Tällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti kirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle viskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse olemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli kuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta raukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa; ainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.
Asianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen tässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti keksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa everstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla käytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden kuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta päättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.
Silloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen, jonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten polttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu vaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä halutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein sekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä kirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti asiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle viskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa oli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi esittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. "Jos vain saan varman tiedon väärentäjästä", sanoi hän kirjeensä lopussa, "rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla."
Selvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille jätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja ja vice versa (= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin uhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta syylliset olivat etsittävät.
Näiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas tässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:
Elokuun 2 p. vuonna 18 … oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin kanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä kuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä ammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen päässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti sen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin viinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä seisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti Pietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse oli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti hänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille, jota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.