— Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.
Siinä on teille seurattava esimerkki.
— Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä. Tosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta katseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.
— Mitä hän siis teiltä odottaa?
— Ei mitään, ei … korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako arvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä metsästettäessä.
— Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne, vaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä mitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.
— Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle isästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin nimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti pitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka on nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin rotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa; sen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin pujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään partaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään minut kuiluun.
Sitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä kuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki yhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.
— Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta. Sen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on nähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille… Ja nähkääs, miss Nevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei heitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba — noudattaen ennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi puolustaa — eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle, joka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.
— Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui miss Nevil.
— En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen… Hän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä minut eilen teki niin surulliseksi?