— Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä kunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne suojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän käännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.
— Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella on hiukan osanottoa minua kohtaan…
— Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna, koska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta. Pikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen, jota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: "Joka kerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa vielä ranskan kieltä." Tämän kautta menetti koko koriste hiukan arvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen omantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja — opin ranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!… Se on egyptiläinen koppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo omituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva ihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä merkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas on kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua eli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen, joka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko, että minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä kuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi — us-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen. Joka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on teidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on voitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en ole mikään huono saarnaaja?
— Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että…
— Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea lohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse surettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.
Näin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä vastaan:
— Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa kanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.
VIII.
Poislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa matkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana oli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että tämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.
Jäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun jälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa liian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti Nevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa oli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä heräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi neiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä ainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.