— Evviva Ors' Anton'!
Ja huudahdusta säesti tusina pyssynlaukausta.
Orso kävi sangen huonolle tuulelle tämän sikin sokin huutavan ratsujoukon keskelle joutuessansa, jossa itsekullakin oli kiire kättelemään häntä. Jonkun aikaa kätteli hän siinä voimatta saada ääntänsä kuuluville.
Ottaen sitten sen muodon, joka hänellä oli komppaniansa etunenässä, kun hän jakeli moitteitansa, sai hän vihdoin sanotuksi:
— Ystäväni, kiitän teitä siitä ystävyydestä, jota osoitatte minulle ja olette osoittaneet isälleni. Mutta minä vaadin teiltä, ett'ette tule minua neuvomaan. Tiedän varsin hyvin, mitä minun on tehtävä.
— Hän on oikeassa, hän on oikeassa!… huusivat paimenet.
Tiedättehän, että voitte luottaa meihin, Ors' Anton'!
— Aivan oikein, teihin luotan. Mutta nyt en tarvitse teistä ainoaakaan, sillä mikään vaara ei uhkaa meitä. Tehkää siis aluksi puolikäänne ja rientäkää karjanne luo. Tien Pietraneraan minä tunnen enkä oppaita kaipaa.
— Elkää ensinkään peljätkö, lausui vanhus. Tänään eivät he uskalla näyttäytyäkään. Kyllä hiiri läpensä löytää, kun kissa lähestyy.
— Kissa voit olla itse, vanha valkoparta, sanoi Orso. Mikä on nimesi?
— Mitä? Ettekö te tunne minua, Ors' Anton', minua, joka olen pitänyt teitä niin usein mukanani vihaisen muulini seljässä? Ettekö te tunne Polo Griffoa! … kelpo mies, tietäkääs, jonka ruumis ja sielu kuuluu della Rebbian suvulle. Lähettäkää sana vain … ja jos teidän karkeakuulainen kiväärinne äännähtää, niin ei tämä musketti, joka jo on yhtä vanha kuin minäkin, ole vaikeneva. Luottakaa siihen, Ors' Anton'.