Hetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät
Colomba ja palvelustyttö ovelle.
— Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.
— Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.
— Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.
Heti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba ruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni tyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä hiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli lapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä loisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja niiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän Colomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun fasaanin.
— Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän puolestamme. Kuinka hän voi?
— Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla varemmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia pensaston laidassa.
— Oletkos sinä syönyt illallistakaan?
— En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.
— No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?