Colomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin vainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa usein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä lohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun hän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen poskipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen valkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden silmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.
Hän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta joitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut pienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso ei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle, tunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen valtaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä niinkuin Pietrin poikakin.
Äkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita outoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille osoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään heille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden käynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan sentään puhutellut heitä.
Ensimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta puvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä luottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli kuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen, ihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta vihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian väljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli teetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla näytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa seurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen polttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean rohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.
Orso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen ulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus sai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä kuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi, asianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin tänne kuulemaan ballatan esitystä.
Kävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa syntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä kauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille epäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut luotansa.
Colombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan vannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa synkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja aloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän taas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:
"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri ilkkuen…"
Tässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten mielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.
"Ja haukka hän valveusi taas … ja siipensä auki löi … ja huuhtoi hurmeessa terävän nokan… Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat nyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies… On kyyneleet heiltä jo ehtyneet… Ja orpo tyttönen sua ei itke… Ja miksi hän itkis?… Sa nukahdithan keskipäivällä … sun oman perhees keskellä … ja aikaa sait myös valmistautua … etehen käydä Kaikkivaltiaan.