Äkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.
— Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.
Mutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.
— Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.
Everstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki kiiruhtivat he talon ovelle.
Ennenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan kuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli tukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset sanansa olivat: Hän elää!
Colomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi maahan notkeana kuin kissan poikanen.
— Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.
Chilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa. Samassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä takaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi hän vieraillensa hymyillen:
— Menkäämme sisään juomaan kahvia!