Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon aikana seisoi vahti aina hänen portillaan.
Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä pois sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti hämmästyin, kun sisääntullessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä kahden kesken Gabriellen kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan täydessä sovinnossa; sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta kaunottarelta suutelon. Sillä impysellä oli luonnon taipumus sotilaihin.
Kolme kuukautta elivät he yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä aikaa hetkeksikään toisistaan eronneet. Gabrielle näytti rakastavan häntä vallan raivoon saakka ja Roger vakuutti, ettei hän ollut tiennytkään mitä rakkaus on ennen kuin hän oppi tuntemaan Gabriellen.
Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti kaikenlaatuisia viinejä ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljo rahaa ja varsinkin halusi heidän ensimmäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua. Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti, sitten tappasi. Vuorotellen siinä voitellen ja menettäen erosivat he niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin. Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina päivinä peräkkäin kohtasivat he toisensa milloin kahvilassa, milloin laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta napoleonin jälkeen peli. Se oli tavaton summa meille köyhille luutnantti raukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitä paitse noin kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja vasemmalta.
Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana ja itseään varten oli hän säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään muistutusta.
Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauvan ja antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauvan aikaa oli katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa. Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitä paitse oli hän juonut paljo punssia. Roger yksin oli valppaana ja suurimman epätoivon vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen, josta oli lentänyt pilkkuja hänen uusille housuilleen; vasta sitten katsoi hän arpanappuloihin. — Ne osottivat kuutta ja neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti tahallaan tahtovan tapata. Hollantilainen luutnantti vimmastui, pannen kahdenkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän tappasi aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi ylös menetettyään neljäkymmentä tuhatta frangia, jotka hän heti maksoi osottamatta vähintäkään mielenliikutusta.
— Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä tehän olitte puolitorkuksissa. En sen vuoksi huoli teidän rahoistanne.
— Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan teille neljä läpeä. Hyvää yötä!
Ja niin hän poistui.
Seuraavana päivänä saimme tietää, että hän tappiosta epätoivoissaan oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyänsä sitä ennen maljan punssia.