Roger'n voittamat neljäkymmentä tuhatta olivat levällään pöydällä ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.
— Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän, vaan mitä me kaikella tällä rikkaudella teemme?
Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan näytti hän käyneen aivan umpimieliseksi.
— Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpas vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon jalokiviä ja cachemir-kankaita. Pyydä sinä virkavapautta, niin lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta rahasummaa menettää!
Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä kuuntelematta, pää käsivarassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä synkimpäin ajatusten vaivaamana.
— Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa sinulta sanaakaan vastaukseksi.
— Minä olen kovin onneton, sanoi hän vihdoin tukahduttavasti huoaten.
— Onneton! No herrainen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että kynit tuon pitkän hollantilaisen?
Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.
— Mitä vielä! … jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahaisensa! Minä en sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia, toisen toistaan ihanampia.