Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää täydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3] varustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun tarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin kuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.
Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin Korsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä ja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet kuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä, huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri kuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä löytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut villilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan kahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän tai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja minulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut. Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen kokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä sammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti paperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.
Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion piirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen, kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta, jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon ansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo naimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä. Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika oli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.
Eräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja sitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan kuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.
Oli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin päivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä keskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi sinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi eripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä, yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.
Tulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain korsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää palolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.
Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:
— Oletko sinä Mateo Falconen poika?
— Olen.
— Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua.
Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.