Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti vaihtaa keskusteluainetta.
Vaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni, säästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman nukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa…
* * * * *
Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata monesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli jouduttu siihen tilaan — mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa piankin syntyy — jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin hyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.
— Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin on esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.
Puhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.
Hiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules
Lambert ehti häntä ennen:
— Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! — huusi hän lasiansa kohottaen — paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja ontuvaisten y.m.s.
— Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.
Saint-Clair nousi ylös lasi kädessä.