Vaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta henkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? — Saint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, — sillä nimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa viikossa tapaamme — valittivat hänen epäluottamustansa heidän suhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme heille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää molempain mennä yhtä pitkälle.
— Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.
— Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen seurassaan.
Sitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian bulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen kuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut Sait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin mustasukkainen ja raaka.
Samana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita sanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä todistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka hän on tähän saakka unohtanut maksaa.
Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen. Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli hän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein aina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä suloa.
Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen naisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten. Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä olento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli — se tiedettiin — kaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään. Tämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi suhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut kreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli matkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa myöhemmin.
Kertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka pelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä portille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka poistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi, silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan. Valoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi taivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti sulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.
Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli ilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän taas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen tuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille. Talon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain ja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä autuaallisia ajatuksia.
"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen. Vihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!… — Niin, minä olen löytänyt ihanteeni… Minulla on samalla kertaa ystävä ja lemmitty… Mikä luonne! … mikä intohimoinen sielu!… Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua…" Ja kun turhamaisuus aina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: "Se on Pariisin ihanin nainen". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - "Kaikkien joukosta on hän valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole niin kovin tyhmäkään; — tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; — ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T——, joka epäilemättä on vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen kaunis sapelin arpi otsassa … hän on heidät kaikki hyljännyt. Vaan minut!…" Ja silloin seurasi taas loppulaulu: "Voi, kuinka onnellinen minä olen!" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen hengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe sohvallaan.