Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän otti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja ojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin esinettä piiloitettuna, sanoi hän:
— Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on korjattuna.
Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen veikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).
Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen taskuunsa.
— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.
— Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.
Hajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.
* * * * *
Leivonen, tuo aamukoin airut, alkoi juuri liverrellä ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan rannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.
Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.