Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä…

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi, kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. — Jos hän jäisi pois yhtymisestä? "Todellakin, mitä hupia oli hänelle tavata Massignyn lemmittyä?" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja ummisti silmänsä. "Tahdon nukkua", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi hän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan, kuinka pitkälle aika oli kulunut. "Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän! mietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle". Sydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään ollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun kirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon ääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli pilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin kääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä kolmeakaan minuuttia kulumaan. "Minä en voi olla häntä rakastamatta", huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, "hän hallitsee minua ja minä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No, tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta murtaaksesi kahleet, joita vihaat!"

Lakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme kukkulalta. "Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan jos minä oikein tahtoisin!"

Verkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja jo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa taustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin araksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle, tämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia, jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat. Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle kauniin englantilaisen piirroksen "Portlandin herttuatar, Leslyn jälkeen piirretty" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa) eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: "Minua miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset hiuskiehkuranne". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli kuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: "Koristetuista naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää". Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin hypisteltävänä) oli hän sanonut: "Jalokivet eivät kelpaa muuhun kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia tarvitaksenne". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa, helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. — Naisen puvussa huomasi hän ennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä… Jos hän vielä sairastuu?

— Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille rakastavaiset antavat niin suuren arvon.