— Giourdina, c'est à dire Jourdain, mutisi aivan hiljaa Thémines.
— Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien perästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan, joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja politiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle avosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: "Minä en ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi Portista?" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut Egyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta enimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.
— Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.
— Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että araapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän runoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi äskettäin kokoelman "Mietelmiä", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian kielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni, kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko nähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu sana merkitsee Allah s.o. Jumala.
Näin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.
— Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.
— Kuusi viikkoa.
Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa kulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä maailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.
Perille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän edellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla rakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt surullisen ja julman todellisuuden tieltä. "Minulla on kaunis lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!… Totta on kyllä, että hän rakastaa nyt minua … koko sielullaan … niinkuin hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! … Hän on suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini. Vaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole myötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä taas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä on hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä sitten teemme".
Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on ihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.