Sitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:
— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.
Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen ratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.
Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.
— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä hevostani?
— Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.
— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle puhut?
— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.
— Saint-Clair! … te olette hullu, luulen minä… Kuulkaas, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.
— Huomiseksi siis, herraseni.