Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.
Nyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona.
* * * * *
— Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. — Päätäni kivistää niin armottomasti.
— Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika ikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut liikettä ja minä voin niin mainion hyvin.
— Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.
— Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?
— Mitä hullutuksia!
— Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen tapauksen olevan tulossa.
— Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin muistelen … nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet mitenkään huvittavia.