— Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.
Hänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan vierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:
— Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua oikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi? Kuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?
— Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.
— Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin tunnen olevani kyllin luja ja rohkea.
— No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen kätensä.
— Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne köyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan paremmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.
Rouva de Piennes epäröi hetkisen.
— No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin läksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.
— Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana, kun aina maksaa käteisellä rahalla.