— Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny ymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi ovat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut…
— Unohtanut! … huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun hymyllä.
— Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta ajoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki teidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen seurauksia. Ajatelkaa, että…
— Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta rouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin yhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen silmäyksensä. Minä en erehdy… Todellakin … minä olen oikeassa! Te olette kaunis, nuori, muhkea … minä taas kuihtunut, laiha… ja haudan partaalla…
Hän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti lähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi enimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät lopun tyttöparasta.
Vähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan saanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi palautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan liikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia noita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa maallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä pysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin suojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän vain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä hullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut ne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki Arsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo unohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.
Lääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä kurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista. Sitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi nukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen vanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi rakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin, tämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja tästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti pois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään venäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut seuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.
Niinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa elämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka välistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme lapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta kun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi kurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen hänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto, joka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti häntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi itsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä olen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän jonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä tuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen rohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset! Tämä rakastajatar — niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään — voi vastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla muistolla: Max on rakastanut minua… Ja hän rakastaa minua vieläkin! Hetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty muistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.
Sillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään, koetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka välttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä, kuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen melkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää tulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi rouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen mielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä paetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt oli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa nuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä suojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin vaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta koko elämänsä ajan.
Sana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de Piennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten läpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä jatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla, jotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla: häntä ette te enää tule näkemään.