Max oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n täällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi ajatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle päin.
— Lähdetkö sinä! … elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen epätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.
— Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä, olkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette minulle luvannut.
Sitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka paikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään Maxin menevän, oli hän pyörtynyt.
Rouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi, auttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa kohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin antoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä, jonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat silmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen katsoen:
— Onko hän teidän miehenne?
— Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että hellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua minulle.
Hän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen selittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.
— Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen hehkuvilla silmillään.
— Hänkö?… Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de Piennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen selkeän katsantonsa.