— Maailman silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman edesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja sen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne… Ehkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua. Jättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää teiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään. Tuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti kuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui käymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä. Teidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen sydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä, sen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle hyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen, voisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä… Sen tähden pyydän, että sanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.
Max oli kerrassaan hämmästynyt.
— Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän yhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.
— Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa teen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin velvollisuuteni, että minä … joka olen nähnyt hänet ilon päivinä, käyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana, jos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?
— Epäilemättä … maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä ankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä tervehtimään.
— Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa … eihän hienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos… Kuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos tietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin mielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään. Te, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa mielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin julma siinä tapauksessa?
— Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen ystävyytemme nimessä … nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin nimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte…
— Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita. Uskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa teitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin kunniani vaativan… Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten! Mutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota kovaosaista kohtaan … ja hiukan minuakin kohtaan… Jos olen rikkonut… jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa …, niin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi jättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En, en totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä rouva…
— Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max: rakastatteko te häntä?
— Rakastan … rakastan … tai oikeammin, en rakasta. Se sana ei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen, tukahdutettavan intohimon haihduttajaa… Se on teistä naurettavaa, käsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan tuollaisiin parannuskeinoihin… Mutta ei se kuitenkaan ole pahin tekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin haihduttaa intohimojamme … niin ehkäpä … ehkäpä olisin minä hänen sijastaan heittäytynyt akkunasta… Mutta en tiedä mitä puhunkaan elkääkä huoliko minua kuunnella … enhän ymmärrä tätä enää itsekään.