— Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan katsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä häntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta pahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle sitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä näkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä hengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on joutunut. Hänen sielunsa autuus vaatii, Max, että hän unohtaa kerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen muistossaan.
Max pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä puhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een, vaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä kysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n kanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni vielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut vakuutettu asiasta.
— Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de Piennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa. Punnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne ei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin vahinkoa. No, päättäkää nyt itse!
— Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää epäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin … aivan luonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään. Ettekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän antamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka vihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö koettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan sen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa ainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos niin haluatte, kärsiä rangaistukseni…
Viimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja tuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa saivat ihan yliluonnollisen ilmeen.
— Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?… No, niin!… Tietämättänne noudatatte ehkä kutsumusta ylhäältä ja olette näin oikeassa vastustaessanne minua… Niin, minä suostun. Käykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino sielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä hänet kadotukseen.
Luultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni, mitä tuo kutsumus ylhäältä merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen mielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen vaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä kiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella oliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän ei millään muotoa tahtonut suututtaa.
— Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai oikeammin vaadin teiltä…
Hän pysähtyi hetkiseksi… Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä, että hän alistui kaikkeen.
— Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä muuten kuin minun seurassani.