Max näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän tottelee.
— Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes hymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja minä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te päinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin palkituksi.
Näin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että Max kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja että rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen tuloansa.
Te ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa Maxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti saada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja intohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä kaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun ratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty lause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden sotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de Piennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella Maxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa sovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle mieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava, ajatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä ei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava ratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen, että Max sai jälleen nähdä Arsènen.
Hän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin; sillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin voivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin surettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua hänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.
Hän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän ollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä Maxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä kohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää kohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut hänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle kelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle omituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie h——ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas sanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa onkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.
Mutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de Piennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja masentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä hän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin kuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua hänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra heidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä juuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin, antaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta ja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène, itsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de Piennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita: sen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de Sallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä menettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka tähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.
Koko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä vallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän saa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään kuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä kalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen silmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua, että hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei hänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit, jotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua, käytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli Arsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada hiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.
Kun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä tekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden tilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se tuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan puolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta saada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva de Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen häntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli vain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen sanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä taikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin hallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja tämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa. Keskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän kovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt häntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä tekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan mieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan kirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt melkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt, Arsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta suurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva de Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi. Rouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan väliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan tointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän Arsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän lukee!
Arsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa hänen suunsa hymyn kanssa. — Niin, tosiaankin, vastasi hän.